Sanfordinmaki (Eulemur sanfordi) on Madagaskarin saarella elävä puoliapinalaji. Se luokiteltiin aiemmin ruskomakin (Eulemur fulvus) alalajiksi. Sanfordinmaki on nimetty amerikkalaisen biologin ja American Museum of Natural Historyn kuraattorin Leonard Cutler Sanfordin mukaan.
Sanfordinmaki on keskikokoinen makilaji. Sen pään ja ruumiin yhteispituus on 38–40 senttiä ja hännän pituus on 50–55 senttiä. Paino on 1,8–2,5 kiloa. Sanfordinmakin molemmat sukupuolet ovat väritykseltään tummanruskeita, ja niiden vatsapuoli on muuta ruumista vaaleampi ja hännänpää tummempi. Naaraat ovat värisävyltään enemmän punaruskeita ja koiraat enemmän harmaanruskeita. Näkyvimmät erot sukupuolten välillä ovat kuitenkin koiraan kermanharmaa parta ja silmiinpistävät korvatupsut, jotka molemmat puuttuvat naaraalta. Lisäksi koiraan kuono ja nenänvarsi ovat mustat, kun taas naaraalla naama ja koko pää on kokonaan harmaa. Sanfordinmakinaaraita on usein vaikea erottaa valko-otsamakinaaraista. Molemmilla sukupuolilla on isot perärauhaset. Häntä on pitkä ja tuuhea.
Sanfordinmakia tavataan vain pienellä alueella Madagaskarin pohjoiskärjessä. Sen etelärajana on Manambatojoki. Levinneisyyden keskus on Ankaranassa, Analameranassa ja Montagne d’Ambressa. Kaakossa, Darainassa elää erillinen populaatio.
Sanfordinmakin elinympäristöä ovat trooppiset kuivametsät, kosteat alankometsät ja vuoristometsät. Sen uskotaan suosivan metsiä, joissa on jatkuva latvuskerros. Ankaranassa se näyttää viihtyvän myös uudismetsissä. Lajia esiintyy tiheimmin ikivihreissä metsissä, kuten Montagne d’Ambren rinteillä, jossa niitä elää erityisesen paljon 800–1 000 metrin korkeudessa. Kuivissa kesävihannissa metsissä, joita on esimerkiksi Analameranassa, ne ovat harvalukuisempia. Anameranassa sanfordinmakien esiintymistiheys on ainakin kahdella alueella 3,5–5,5 eläintä neliökilometriä kohden. Laji on ainakin Ankaranassa ja Anameranassa harvalukuisempi kuin harjamaki.
Sanfordinmakit elävät ryhminä, joihin kuuluu useita molemman sukupuolen edustajia. Sademetsissä eläviin ryhmiin kuuluu tavallisesti 4–7 yksilöä, kuivametsissä eläviin jopa 15 yksilöä. Sanfordinmakit viettävät suurimman osan ajastaan metsän latvustossa. Ne pystyvät tekemään siellä pitkiäkin hyppyjä, ja niiden pitkä häntä tasapainottaa kulkua. Sanfordinmakit ovat liikkeellä jaksoittain, ja ovat aktiivisia sekä päivällä että yöllä. Sanfordinmakiryhmän elinalue voi olla jopa 14 hehtaarin laajuinen.
Ravinnosta noin 90 prosenttia koostuu hedelmistä, mutta sanfordinmaki syö myös versoja, silmuja, kukkia, nuoria ja vanhoja lehtiä, kaarnaa, mahlaa ja jopa maa-ainesta. Se syö myös selkärangattomia, kuten juoksujalkaisia ja muita tuhatjalkaisia sekä hämähäkkejä. Tilaisuuden tullen niiden tiedetään napanneen ruoaksi jopa lintuja. Sanfordinmakit saattavat ruokailla yhdessä harjamakien kanssa. Niitä liikkuu yhdessä etenkin sadekaudella.
Sanfordinmakit parittelevat toukokuun lopulla, ja naaraat synnyttävät yhden poikasen yleensä syyskuun lopussa tai lokakuun alussa, noin 120 vuorokauden kantoajan jälkeen. Muiden ruskomakilajien tavoin myös sanfordinmakien poikaset matkaavat kuukauden ikäisiksi emonsa mukana pitämällä kiinni emon vatsasta. Tämän jälkeen ne ratsastavat emon selässä. Sanfordinmakit saavuttavat sukukypsyyden noin kaksivuotiaina. Luonnonvaraisten sanfordinmakien uskotaan voivan elää 20–25-vuotiaiksi.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto luokittelee sanfordinmakin erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Sen levinneisyysalue on alle 5 000 neliökilometriä ja pahoin sirpaloitunut. Sanfordinmakien lukumäärä on laskussa. Suurin uhka on elinympäristöjen tuhoutuminen kaskeamisen ja safiirienhankintaan liittyvän kaivostoiminnan takia, joskin laji näyttää selviävän myös ihmisen vahingoittamassa ympäristössä. Huomattava uhka sanfordinmakeille on myös se, että niitä metsästetään ruoaksi ja pyydystetään lemmikeiksi.
Sanfordinmaki kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I. Sitä tavataan ainakin Montagne d’Ambren kansallispuistossa sekä Ankaranan ja Analamerana erityissuojelualueilla. Myös Darainassa lajin elinympäristöä ollaan suojelemassa. Salametsästys ja maastopalot ovat kuitenkin tavallisia Madagaskarin suojelualueilla. Lisääntyviä, vankeudessa eläviä sanfordinmakikantoja on vain vähän.
