Afrikanvilliaasi (Equus asinus, synonyymi Equus africanus) on hevoseläinten heimoon kuuluva luonnonvarainen kavioeläin. Sitä pidetään kesyn aasin kantamuotona. Afrikanvilliaasi elää Pohjois-Afrikan kuivilla alueilla Eritreassa, Etiopiassa ja Somaliassa, mahdollisesti myös Djiboutissa, Egyptissä, Sudanissa ja Etiopiassa. Aikaisemmin sen levinneisyysalue saattoi ulottua myös Libyaan. Afrikanvilliaasi on nykyisin äärimmäisen uhanalainen. Afrikan luonnonvaraiset aasit jakautuvat kahteen alalajiin, jotka ovat nubianvilliaasi (Equus asinus africanus) ja somalianvilliaasi (E. a. somalicus). Kolmas villi alalaji, atlasvilliaasi eli pohjoisafrikanvilliaasi (E. a. atlanticus), kuoli sukupuuttoon jo 300-luvulla. Kesyaasi luokitellaan joskus afrikanvilliaasin alalajiksi E. asinus asinus, joskus taas erilliseksi lajiksi E. asinus – jälkimmäisessä tapauksessa afrikanvilliaasista käytetään tieteellistä nimeä Equus africanus.
Afrikanvilliaasi on 2 metriä pitkä. Sen säkäkorkeus on 1,25 – 1,45 metriä, ja sen häntä on 30 – 50 cm pitkä. Sen paino vaihtelee 230 ja 275 kg välillä. Sen karvapeite on lyhyt ja ohut, enimmäkseen vaaleanharmaa mutta alapuolella ja jaloissa valkoinen. Yhdellä afrikanvilliaasin alalajilla, somalianvilliaasilla on valkoisia ja muistia raitoja hieman samaan tapaan kuin seepralla. Korvat ovat suuret, reunoista mustat. Hännän päässä on musta tupsu.
Afrikanvilliaasi on hyvin sopeutunut autiomaan tai kuivan aron olosuhteisiin. Se kykee käyttämään ravinnokseen aavikon niukkaa kasvillisuutta ja tulee muutaman päivän toimeen ilman juomavettä. Suurten korviensa ansioista sillä on erittäin tarkka kuuloaisti, ja korvalehtiä se käyttää myös viilentämiseen.
Koska afrikanvilliaasin asuinalueilla on niukasti kasvillisuutta, ne elävät emoa ja poikasta lukuun ottamatta toisistaan erillään, eivät laumoina niin kuin villihevoset. Niillä on kova ääni, joka voi kuulua kolmen kilometrin päähän, minkä ansioista kaukana toisistaan olevat aasitkin voivat olla keskenään yhteydessä.
Afrikanvilliaasi on pääasiassa yöeläin, joka liikkuu viileänä aikana myöhäisestä iltapäivästä varhaiseen aamuun. Päivisin se lepää kallioiden varjoisissa laaksoissa. Ketteräjalkaisena afrikanvilliaasi voi juosta jopa nopeudella 50 km/h. Aikuiset urokset pitävät hallussaan noin 23 neliökilometrin laajuista reviiriä, jonka ne merkitsevät lantakasoilla. Näin laajalta alueelta se ei kuitenkaan voi karkottaa muita sinne mahdollisesti tulleita uroksia, jotka kuitenkin joutuvat alistettuun asemaan eikä niitä päästetä lähelle naaraita.
Villiaasi voi juosta lähes yhtä nopeasti kuin hevonen. Muista kavioeläimistä poiketen se ei vaaratilanteissa kuitenkaan juokse suoraan pakoon vaan tutkii tilanteen ennen kuin päättää lähteä. Tarvittaessa se voi käyttää puolustusaseena sekä etu- että takajalkojaan.
Afrikanvilliaasi syö pääasiassa ruohoa, heinää ja lehtiä. Aavikkoeläimenä se tarvitsee melko niukasti juomavettä, jota sen on kuitenkin saatava vähintään joka kolmas päivä.
Afrikanvilliaasi lajina ei ole uhanalainen, mikäli samaan lajiin kuuluvaksi lasketaan myös kesyaasit, joita maailmassa on runsaasti. Kaikki nykyisin elävät villit alalajit ovat vakavasti uhanalaisia.
Afrikanvilliaaseja on vangittu kesytettäviksi jo vuosisatojen ajan ja risteytetty kesyaasien kanssa. Tämäkin on osaltaan vähentänyt villiä populaatiota. Nykyisin niitä on jäljellä vain muutamia satoja. Niitä myös metsästetään ravinnoksi ja kansanparannuksen tarpeisiin sekä Etiopiassa että Somaliassa, joissa viimeaikaisten levottomuuksien jäljiltä ampuma-aseita on helposti saatavissa. Nykyisin se on lailla rauhoitettu kaikissa maissa, joissa sitä esiintyy, mutta kieltojen valvonta on tehotonta. Paremmin turvassa on Israeliin, Yotvata Hai Barin kansallispuistoon Eilatin pohjoispuolelle siirretty pieni somalianvilliaasipopulaatio. Kansallispuisto perustettiin vuonna 1968 eräiden uhanalaisten aavikkoeläinten suojelemiseksi.
