Metsäkarju
Villisika eli metsäkarju (Sus scrofa) on sorkkaeläimiin kuuluva suurikokoinen sikalaji ja useimpien, mutta ei kaikkien kesyjen sikojen kantamuoto. Sen pääasiallista esiintymisaluetta on Euraasian lauhkea lehtimetsävyöhyke. Suomeen villisika on levinnyt uudelleen Virosta ja Venäjältä 1900-luvun puolivälistä alkaen, mutta on yhä varsin harvalukuinen.
Aikuinen villisika on väritykseltään talvella ruskeanmusta tai mustanharmaa ja kesällä vaaleanharmaa. Sen tiheässä turkissa on paljon pitkiä harjaskarvoja. Talviturkki on lyhyt- ja tiheäkarvainen. Karjun peitinkarvoitus voi keskikesällä olla hyvin vähäistä, ja eläin saattaa silloin näyttää vaalealta ja lähes kaljulta. Pienet porsaat ovat harmaankeltaisen, vaaleanruskean ja valkoisen kirjavia. Villisikanaaras eli emakko painaa noin 100 kilogrammaa, ja suotuisalla alueella elävä aikuinen uros eli karju voi painaa Euroopassa 300 kiloa ja Aasian länsiosissa jopa noin 400 kiloa. Suomessa elävät yksilöt painavat kuitenkin enintään 230 kilogrammaa, ja Ruotsissa ne saavuttavat harvoin edes 200 kilon painoa. Villisian säkäkorkeus on 70–110 senttimetriä, ja pituutta eläimen vartalolla voi olla 185 senttimetriä. Häntä on 17–26 senttiä, joskus jopa 40 sentin mittainen. Karjuilla on suuret ja voimakkaat kulmahampaat. Emakolla on kuusi paria nisiä.
Kesysiasta villisika eroaa muun muassa siten, että sen otsapenger on hyvin loiva, kun taas kesysialla otsapenger on jyrkkä ja selvästi havaittava. Lisäksi villisialla on pitempi kärsä kuin kesyllä sukulaisellaan.
Villisika on yksi maailman laajimmalle levittäytyneistä maanisäkkäistä ja laajimmalle levittäytynyt sikalaji. Lajia tavataan villinä tai villiintyneenä maapallon jokaisella mantereella Antarktista lukuun ottamatta. Monille alueille villisika on levittäytynyt ihmisen sinne tuomana. Villisika elää luonnonvaraisena koko manner-Euroopassa, Pohjois-Afrikassa (Algeriassa, Marokossa ja Tunisiassa) sekä Aasiassa aina Japanissa, Taiwanissa ja Sri Lankassa asti. Irlannista, Iso-Britanniasta ja Skandinaviasta alkuperäiset villisiat ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta niitä on takaisinistutettu Englantiin ja Etelä-Ruotsiin.
Jääkauden jälkeisenä lämpimänä ajanjaksona villisika eli Ruotsin ja Norjan eteläosissa ja Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Aiemmin on oletettu, ettei lajia olisi elänyt Suomessa esihistoriallisena aikana, koska Suomen rajojen sisäpuolelta ei ollut löydetty lainkaan esihistoriallisia villisian luita. Vasta vuonna 2013, kun Askolasta löydetty villisian luu ajoitettiin, saatiin selville, että laji on elänyt Suomessakin yli 8 000 vuotta sitten. Ihmisen uskotaan estäneen sen vakiintumisen metsästyksellä.
Ruotsin kuninkaan Kaarle XI:n merkinnöistä vuodelta 1688 ilmenee, että villisika eli 1600-luvun lopulla vielä Öölannissa. Pian sen jälkeen laji hävisi koko Fennoskandiasta. Häviämiseen on vaikuttanut villisian risteytyminen kesysian kanssa. Karjalasta ja Baltiasta vakituinen villisikakanta katosi ilmaston kylmennyttyä 1800-luvun alussa.
Ruotsin Öölantiin istutettiin villisikoja ensimmäisen kerran vuonna 1723. Ne aiheuttivat kuitenkin paljon haittaa, joten ne hävitettiin vuoteen 1770 mennessä. 1940-luvulla skånelaisesta tarhasta karkasi joukko villisikoja. Nekin jouduttiin poistamaan luonnosta maataloudelle aiheutuneiden vahinkojen takia. Myöhemmin eläimiä karkasi useista tarhoista eri puolelle Ruotsia. Vuonna 1981 tehtiin päätös, että villisiat hävitetään koko Ruotsista Tukholman lääniin jätettävää pientä kantaa lukuun ottamatta. Päätöstä ei kuitenkaan onnistuttu toteuttamaan, vaan 2000-luvulle mennessä Etelä- ja Keski-Ruotsin villisikamäärä oli kasvanut jo noin 100 000 yksilöön. Suomeenkin, Inkoon Hättön saarelle, tuotiin kokeilumielessä karju ja kaksi emakkoa vuonna 1950. Ne elivät saarella kaksi vuotta ja saivat sinä aikana 18 poikasta. Lauma vahingoitti saaren puustoa ja kasvillisuutta, joten se päädyttiin hävittämään. Istutettuja villisikoja eli jonkin aikaa myös Porkkalan vuokra-alueella, josta yksi yksilö karkasi Espoon saaristoonkin.
Kun ilmasto lämpeni hieman 1800-luvun lopulla, villisika levisivät luontaisesti takaisin Baltiaan. Kanta kasvoi siellä nopeasti susien vähyyden ja ruokinnan ansiosta, ja elintilaa etsineet yksilöt pyrkivät vaeltamaan yhä pohjoisemmaksi. Suomenlahden ylitystä yrittäneiden ja matkalla kuolleiden villisikojen raatoja ajautui Suomen rannikolle ensimmäisen kerran vuonna 1952. Ennätysvuosina 1974–1975 Uudenmaan merenrannoilta löydettiin miltei 50 hukkunutta yksilöä. Historiallisen ajan ensimmäinen havainto Suomessa luonnonvaraisesta, elävästä villisiasta tehtiin vuonna 1956. Tieto Suomen ensimmäisestä villisiasta Vihdistä vuodelta 1951 on Jahti -lehden (2/08) mukaan väärinkäsitys. Joidenkin lähteiden mukaan ensihavainto elävästä eläimestä saatiin vasta syyskuussa 1972, jolloin yksinäinen karju jäi auton alle Mäntsälässä. Villisian arvellaan porsineen Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1977. Maan nykyisen kannan esivanhemmat ovat vaeltaneet pääosin kaakkoisrajan yli Venäjältä, mutta kanta on jäänyt vain pariinsataan yksilöön kylmien talvien ja metsästyksen vuoksi. 1980-luvun loppuun mennessä pohjoisimmat havainnot oli tehty silloisessa Oulun läänissä, ja suurimmissa laumoissa oli ollut 15 yksilöä.
Nykyisin pääosa kannasta elää Itä- ja Kaakkois-Suomessa, ja suurimmissa nähdyissä laumoissa on lähes 30 yksilöä. Venäjältä saapuu edelleen lisää yksilöitä vuosittain, lisäksi niitä karkaa silloin tällöin sekä Venäjällä että Suomessa sijaitsevista tarhoista. Talviruokinnan järjestäminen villisioille on edesauttanut kannan kasvua ja on paikoitellen elinehto sen säilymiselle.Suomen villisikakanta oli 2016 Suomen riistakeskuksen arviolta 2000–3000 yksilöä. Vuonna 2020 Luonnonvarakeskus arvioi määräksi 1400 yksilöä.
Villisikoja elää useissa erilaisissa elinympäristöissä, jotka vaihtelevat lauhkeasta ilmastosta trooppiseen ja pensasaroilta sademetsiin. Laji suosii metsää, mutta sitä saattaa tavata myös aukeilla alueilla, kunhan lähistöllä on vettä ja puiden tarjoamaa suojaa. Euroopassa korkeimmat villisian asuttamat alueet sijaitsevat Pyreneillä 2 400 metrin korkeudella merenpinnasta ja Aasiassa sitä tavataan vieläkin korkeammilla alueilla.
Villisikauros eli karju elää enimmäkseen yksikseen, erakkona. Karjut jättävät lauman tultuaan sukukypsiksi ja ottavat siihen yhteyttä vasta emakoiden kiima-ajan tultua, mikä on yleensä joulukuussa. Karjut taistelevat keskenään iskemällä torahampaillaan toistensa olkapäihin, mitä varten niiden harteissa on paksumpi nahka ja karvapeite kuin muualla vartalossa. Kiiman mentyä ohi ja siitostyön tultua tehdyksi karjut palaavat omiin oloihinsa. Emakot, nuoret ja poikaset kulkevat yleensä laumoissa. Niiden reviiri on pinta-alaltaan 10–20 neliökilometriä. Reviirillä on yleensä mutakuoppa, jossa siat käyvät rypemässä ja hankaamassa itseään sen viereisten puiden runkoihin. Villisiat ovat liikkeellä enimmäkseen yöllä. Ne puolustautuvat vihollisia vastaan torahampaillaan, ja voivat esimerkiksi autoon törmäämisen jälkeen olla haavoittuneina ihmisellekin hengenvaarallisia. Myös porsaitaan puolustavat emakot voivat käyttäytyä aggressiivisesti.
Suotuisissa oloissa villisiat voivat lisääntyä nopeasti ja olla hyvin runsaslukuisia, esimerkiksi Puolassa niitä on paikoitellen 100 yksilöä tuhatta hehtaaria kohden.
Useimmat sorkkaeläimet ovat ehdottomia kasvinsyöjiä. Villisika kuuluu harvoihin poikkeuksiin olemalla kaikkiruokainen. Herkän hajuaistinsa johdattamana villisika tonkii kärsällään maasta ja lehtikarikkeesta esiin makupaloja. Sille maistuvat niin juuret, mukulat, versot, varret, terhot, pähkinät, marjat, hedelmät kuin sienetkin. Villisika syö mieluusti myös selkärangattomia ja pikkujyrsijöitä, eikä ylenkatso haaskojakaan. Villiintyneet kesysiat ovat tappaneet jopa karitsoja.
Villisika voi ruokailla myös kaatopaikoilla. Toisinaan se asettuu majailemaan peltojen ja peruna- ja juuresmaiden lähistölle, ja käy verottamassa pahastikin satoa. Villisiat voivat myös vahingoittaa laitumia ja nurmikoita tonkiessaan niiltä esiin kastematoja, kotiloita ja hyönteistoukkia. Ruotsissa ne ovat tuhonneet jopa jalkapallokenttiä. Keski-Euroopassa villisikoja ruokitaan keväisin ja kesäisin, jotta eläimet eivät söisi niin paljon viljaa pelloilta. Joskus viljelmiä joudutaan suojaamaan aitaamalla. Villisikojen on todettu vaikuttavan myös metsien kasvuoloihin. Maan tonkiminen voi parantaa maan laatua ja edistää puiden kasvua, mutta myös lisätä ravinteiden poishuuhtoutumista ja vähentää karikkeen määrää ja aluskasvillisuutta. Kasvillisuuden muutokset puolestaan vaikuttavat edelleen monien selkärangattomien ja pikkunisäkkäiden runsauteen.
Villisikaemakot porsivat yleensä keväisin hyvinkin tarkasti samaan aikaan, sillä ne saavat normaalisti vain yhden pahnueen vuodessa ja kiima-aika on usein niiden perimän mukainen. Keskimääräinen kantoaika on 115 vuorokautta. Vuoden ikäinen villisika saa 1–3 porsasta, kun taas aikuinen emakko saa 5–6 porsasta. Emo vieroittaa porsaat seuraavan vuoden kiima-aikaan mennessä.
Villisikakarjut tulevat sukukypsiksi jo varsin nuorina, mutta ne parittelevat ensimmäisen kerran yleensä vasta noin viisivuotiaina. Villisian tyypillinen elinikä on 15–20 vuotta. Vanhin tunnettu yksilö oli eräs riukiunvillisika (Sus scrofa riukiuanus), joka eli vankeudessa 27-vuotiaaksi.
