Harmaasusi
Susi eli harmaasusi (Canis lupus) on koiraeläimiin kuuluva nisäkäs. Susi jaetaan nykyisin lähteestä riippuen 32–37 alalajiin, joista osa on jo kadonnut.
Susi on levinnyt suureen osaan pohjoista pallonpuoliskoa arktisilta alueilta Meksikon ja Intian leveysasteille saakka. Australiassa esiintyy lisäksi suden alalajiksi nykyisin yleensä luettava dingo. Susi oli aikoinaan maailman laajimmalle levinnyt nisäkäslaji. Alkuperäinen levinneisyysalue pieneni, kun susia vainottiin karjan suojelemiseksi ja ihmisiin kohdistuvien hyökkäysten pelossa. Nykyisin laji on maailmanlaajuisesti elinvoimainen, mutta tiettyjen alueiden susipopulaatiot ovat uhanalaisia. Suomen susikanta on 2000-luvulla vaihdellut noin 100 ja 300 yksilön välillä.
Arktiset sudet ovat väriltään vaaleita, eteläisemmät alalajit harmaita ja ruskeita. Sudet elävät pareittain tai perhekunnittain laumoissa, joissa on tavallisesti kolmesta yhteentoista jäsentä, joskus yli 20. Laumassa on yksi lisääntyvä pari, ja muut jäsenet ovat niiden eri-ikäisiä jälkeläisiä. Laumat saalistavat yhdessä suuria kasvinsyöjiä, kuten hirviä ja peuroja, mutta susi voi syödä myös pienempiä eläimiä ja haaskoja. Yhden lauman reviiri on alle sadasta usean tuhannen neliökilometrin laajuinen. Susi liikkuu pääasiassa hämärissä ja yöllä. Nuoret sudet vaeltavat, minkä ansiosta susi leviää nopeasti uusille asuma-alueille.
Tavallinen kesykoira (Canis lupus familiaris) on suden alalaji.
Yö
YöllinenLi
LihansyöjäLihansyöjä eli karnivori on eläin, joka saa suurimman osan ravinnostaan syömällä toisia eläimiä. On myös lihansyöjäkasveja, jotka hankki...
Ra
RaadonsyöjäRaadonsyöjä, myös haaskansyöjä tai haaskaeläin, on eläin, joka syö jo valmiiksi kuolleita eläimiä eli raatoja. Raadonsyöjillä on tärke...
Ma
MaanpäällinenKu
Kursorinen eläinVa
Vanhat eläimetLa
Laumassa metsästävätHu
Huippupeto eläimetHuippupeto tai huippusaalistaja on ravintoketjun huipulla oleva petoeläin, jolla itsellään ei ole saalistajia.Monet suurpedot ovat huippupetoja,...
Ja
Jahtaava petoeläinNo
NomadiRe
ReviiriReviiri tai territorio on eläimen elinpiirin osa, jota eläin puolustaa saman lajin yksilöiltä. Pesintäreviirejä puolustetaan vain saman sukup...
Vi
ViviparousLa
Laumassa metsästävätVä
VäijytyspetoYk
Yksiavioiset eläimetYksiavioisuus eli monogamia on pariutumisen muoto, jossa yksilöllä on vain yksi puoliso kerrallaan.
So
Sosiaaliset eläimetDo
DominanssihierarkiaEi
Ei siirtolainenG
alkaaVa
Vaaralliset eläimetSusi on suurikokoisin nykyisin elävä koiraeläinlaji, huomattavasti kettua ja supikoiraa suurempi. Urokset ovat tyypillisesti kookkaampia kuin naaraat. Suden pituus on 100–140 senttimetriä ja paino yleensä 20–50 kilogrammaa. Suurimmat sudet elävät Kanadassa ja Alaskassa, ja siellä on tavattu muutamia yli 77 kilogramman painoisia yksilöitä. Suurin punnittu susi oli Alaskassa vuonna 1939 tapettu 80 kilogrammaa painanut harmaasusi.
Suden suorana roikkuvan hännän pituus ilman kärkikarvoja on 35–50 senttimetriä ja kärkikarvojen kanssa 10–12 senttimetriä enemmän. Korvien pituus on 10,5–12 senttimetriä. Hartia- eli säkäkorkeus on 66–81 senttimetriä. Susi muistuttaa ulkonäöltään paljon koiraa, mutta sen jalat ovat pidemmät, käpälät suuremmat, rinta kapeampi ja häntä suorempi. Pää on noin 22 senttimetriä pitkä. Niskassa on kaulan tyvestä alkava kyyneleen muotoinen harja, joka jatkuu selkärankaa pitkin kohti häntää; olkapään kohdalla harjan leveys on noin 15,2 senttimetriä. Harjassa olevat karvat ovat 10–12,7 senttimetriä pitkiä ja kiinnittyvät karvankohottajalihaksiin. Kohotettuina ne saavat suden näyttämään vielä suuremmalta.tarvitaan parempi lähde
Sudella on sekä talvi- että kesäturkki.
Suden turkin pohjaväri on yleensä harmaankeltainen, mutta sävy voi vaihdella huomattavasti lähes valkoisesta mustahkoon. Myös yksittäisen yksilön turkki voi olla kirjava. Väritys vaihtelee jonkin verran myös vuodenaikojen mukaan, ja erityisesti kesäturkki on punertavampi tai ruosteenruskeaan vivahtava. Vatsapuolella väritys on yleensä vaaleampaa: kellertävää tai harmaanvalkoista. Jalat ja käpälät ovat vaalean kellertävät ja eturaajojen ranteen yläetupuolella on hyvin usein pitkänomainen musta juova. Huulet ja kurkkuosa ovat tavallisesti valkoiset ja kirsu musta. Etujaloissa on usein mustat juovat, ja etuselässä, hartioissa ja hännän kärjessä on mustaa peitinkarvaa. Talviturkki on harmaanvalkoinen, ja posket ovat monesti vaaleat.
Arktisten alueiden sudet ovat usein liki valkoisia. Fennoskandian sudet ovat väritykseltään vaalean kellertävästä harmaaseen, ja selässä on tavallisesti tummempaa karvoitusta. Talvikarva on kesäkarvaa vaaleampaa. Eteläisempien lauhkeiden alueiden sudet ovat väriltään hieman punertavasta ruskeanharmaaseen, ja valkeaa karvoitusta voi olla raajojen sisäpinnoilla, vatsassa ja kuonossa. Eteläiset sudet ovat myös pohjoisia susia pienempiä, ja niiden korvat ovat suurempia, karvoitus lyhyempää ja turkin alusvilla vähäisempää.
Sudella on suuri pää ja pitkä kuono sekä pystyt, pyöreäpäiset korvat. Mantelinmuotoiset silmät sijaitsevat vinossa asennossa pään sivuilla; niiden väri vaihtelee oranssinkeltaisesta vaaleankeltaiseen ja jopa vihreään. Pääkallo on erityisen pitkä, mikä tarjoaa hyvät edellytykset eläimen tarkalle hajuaistille. On arvioitu, että suden hajuepiteelin pinta-ala on 14 kertaa suurempi kuin ihmisen. Myös suden kuulo on erittäin hyvä, mutta näkö on aisteista suhteellisesti heikoimmin kehittynyt, ja liikkumattoman kohteen havaitseminen voi olla sudelle vaikeaa. Koiran tavoin susi kuulee huomattavasti korkeampia ääniä kuin ihminen.
Aikuisen suden suussa on kaikkiaan 42 hammasta, joista 20 sijaitsee yläleuassa ja 22 alaleuassa. Yläleuan molemmilta puolilta puuttuu yksi poskihammas. Hampaisto ja leuat ovat petoeläimelle tyypilliset, ja lihavoittoinen ruokavalio näkyy hampaistossa selvästi. Kulmahampaat ovat suuret, mutta eivät erityisen terävät tai veitsimäisesti litistyneet kuten ilveksellä. Raateluhampaat ovat suuret ja tehokkaat, huomattavasti pidemmät ja kookkaammat kuin koiralla. Niiden pituus on yläleuassa noin 23–29 millimetriä ja alaleuassa 27–30 millimetriä. Hyvin kehittyneet välihampaat, joita käytetään pienempien ravintokohteiden paloittelussa, kertovat myös monipuolisesta ravinnosta. Poskihampaatkin ovat kohtalaisen hyvät, ja suden hampaisto soveltuukin monipuolisemman ravinnon käyttöön kuin esimerkiksi ilveksen hampaisto. Kummassakin etujalassa on viisi varvasta, takajaloissa neljä; etutassun viidennet varpaat ovat surkastuneet. Pitkät ja voimakkaat kynnet ovat hiilenmustat toisin kuin koiralla. Susi käyttää kynsiään kaivamiseen ja maahan tarttumiseen juoksemisen aikana, ei saaliin sieppaamiseen.
Sutta esiintyy Pohjois-Amerikassa, Euraasiassa, Pohjois-Afrikassa ja Australiassa. Suurimmat susikannat ovat Kanadassa, jossa susia on yli 50 000 yksilöä ja Venäjällä, jossa on noin 30 000 yksilöä. Vuosien 2010–2013 tilaston mukaan Euroopassa oli Venäjän ulkopuolella noin 13 000 sutta, joista Romaniassa noin 2 000, Espanjassa vajaat 2 000, Bulgariassa noin 1 000 ja Puolassa noin 950.
Susi oli aikoinaan maailman laajimmalle levinnyt nisäkäslaji. Susia on elänyt koko Manner-Euroopassa ja lisäksi Aasiassa Taimyrin niemimaalta, etelästä Intiaan ja lounaassa Arabian niemimaalle saakka. Alkuperäinen levinneisyysalue pieneni, kun susia vainottiin karjan suojelemiseksi ja ihmisiin kohdistuvien hyökkäysten pelossa. Suunnilleen 1970-luvulta alkaen suden elinalueen pieneneminen on pysähtynyt, ja susia on jopa palannut alueille, joilta ne ovat aiemmin kadonneet. Samaan aikaan kuitenkin kilpailu ravinnosta ja vaino ovat jatkuneet ja elinalueet pirstoutuneet niin, että kantojen kestävä uudistuminen on vaarassa. Pienet kannat kärsivät sisäsiittoisuudesta, etenkin koska kaikki susiyksilöt eivät lisäänny. Esimerkiksi Skandinavian susipopulaatio on lähtöisin vain kolmesta yksilöstä. Myös Suomen susien sisäsiittoisuus on kasvanut 2000-luvulla, ja kanta romahti vuonna 2006. Karjalan susikanta on pienentynyt, joten Suomen populaatio ei enää saa geenitäydennystä sieltä.
Susi on sopeutunut elämään hyvin erilaisissa ympäristöissä, kuten arolla, tundralla ja metsissä. Susia tavataan jopa kaupunkien lähistöillä, missä ne käyttävät ravinnokseen ihmisen toiminnasta syntyvää jätettä.
Sudet elävät pareittain tai perhekunnittain laumoissa, joissa on tavallisesti kolmesta yhteentoista jäsentä. Laumassa on yksi lisääntyvä pari ja sen eri-ikäisiä jälkeläisiä, jos niitä on parille jo syntynyt. Jos ravinto-olot ovat erityisen hyviä, laumassa on joskus kaksikymmentäkin jäsentä. Suurin raportoitu lauma havaittiin 1960-luvulla Alaskassa, ja siinä oli 36 yksilöä.
Lauman kokoonpano muuttuu liki vuosittain. Jälkeläiset lähtevät synnyinlaumastaan yleensä viimeistään kolmivuotiaina. Kun johtava susi kuolee, joku sen jälkeläisistä tai lauman ulkopuolelta tullut susi hyväksytään menetetyn tilalle. Laumassa voi johtavan parin lisäksi olla muitakin jo sukukypsiä yksilöitä. Ne kuitenkin lisääntyvät vasta jos ne perivät johtajan paikan tai jättävät lauman perustaakseen oman perheen ja sitä kautta uuden lauman.
Susilauma pitää arvojärjestystään yllä niin lepyttelyllä kuin riitelylläkin. Jokaisella yksilöllä on omaan synnynnäiseen temperamenttiinsa perustuva taipumus käyttäytyä kussakin tilanteessa. Tavallisimmin arvojärjestys näkyy pienen saaliin äärellä: ensimmäisenä ruokailevat lisääntyvä pari ja sen alle vuoden vanhat pennut, viimeisinä nuoret lapsenhoitajiksi jääneet sudet. Jos saaliseläimiä on vähän, nuoret yksilöt saattavat jättää lauman tavallista aikaisemmin.
Jos toinen lisääntyvistä jäsenistä kuolee, lauma saattaa hajota. Suuret laumat kestävät vastoinkäymisiä paremmin kuin pienet. Jos kumpikin lauman johtajista kuolee, lauma hajoaa lähes varmasti. Nuorten pentujen selviytyminen riippuu paljolti siitä, kuinka monta aikuista sutta ja lastenhoitajaa laumaan jää.
Susilaumalla tai susiparilla on oma elinpiirinsä ja siihen kuuluva reviiri, jota se puolustaa ja jolta se etsii ravintonsa. Arktisilla alueilla, missä ruokaa on vähemmän, reviirit voivat olla jopa usean tuhannen neliökilometrin laajuisia. Suomessa ja Skandinaviassa reviirit ovat keskimäärin tuhat neliökilometriä. Etelässä reviirit ovat pienempiä kuin pohjoisessa, alle sadasta muutamaan sataan neliökilometriin. Susien reviirit ovat suhteellisen pysyviä. Joskus elinpiirit ovat päällekkäisiä, ja joskus niiden välissä on ei-kenenkään maata. Sudet merkitsevät elinpiirinsä hajumerkein ja ilmoittavat läsnäolostaan ulvomalla.
Susi liikkuu kaikkina vuorokaudenaikoina, pääasiassa kuitenkin hämärissä ja yöllä. Susi liikkuu saalistaakseen ja vartioidakseen reviiriään, yleensä samanaikaisesti. Suden liikkumisaktiivisuus vaihtelee iän, sukupuolen ja vuodenajan mukaan. Pesimäaikana keväällä emo viihtyy poikasineen pesän lähettyvillä. Myös lauman nuoret ei-sukukypsät naaraat viettävät aikaa pesän luona. Loppukesällä susien liikkumisalue jälleen laajenee, kun pennut alkavat liikkua muiden mukana. Syys–lokakuussa sudet jättävät pesän ja kohtaamispaikkansa ja siirtyvät kokonaan vaeltelevaan elämäntapaan. Pesimäajan ulkopuolella susi liikkuu keskimäärin 10–30 kilometriä päivässä, ja se voi siirtyä päivän aikana 70 kilometriäkin. Kaadettuaan hirvieläimen susi voi pysytellä saaliin lähettyvillä kaksikin vuorokautta.
Pehmeässä lumessa sudet astuvat samoihin jälkiin, jolloin jäljen pohjalla lumi pakkautuu tiiviimmäksi ja jälkikuoppa suurenee. Lauman kulkiessa samaa jälkijotosta jälkijono näyttää usein vain yhden suden jättämältä. Susilauman tarkkaa jäsenmäärää on usein vaikea arvioida, ja se onnistuu luotettavasti vain kohdissa, joissa lauma on jostain syystä hetkeksi hajaantunut tai laskemalla makuujäljet susien lepopaikalta.
Kun nuori susi on jättänyt lauman tavallisimmin 11–24 kuukauden ikäisenä yleensä keväällä tai syksyllä, se lähtee vaeltamaan. Vaellussuunta on sattumanvarainen. Jotkin sudet suuntaavat uusille seuduille ja toiset sinne, missä on suurempi susitiheys. Osa susista jää emoreviirinsä liepeille tai lähialueille etsiskelemään kumppania. Toiset kulkevat satoja kilometrejä yhteen suuntaan kunnes löytävät itselleen reviirin, jonne ne jäävät etsimään kumppania. Pisimmät mitatut vaellusmatkat ovat olleet yli tuhat kilometriä. Nuorten susien vaellusten ansiosta laji asuttaa uusia alueita ja samalla populaatioiden perimät pysyvät monipuolisina.
Susi suosii liikkumistapana ravaamista; kovalla alustalla susi ravaa useimmiten ruumis hieman vinottain menosuuntaan. Talvisin suden jälkijono onkin tyypillisimmillään helmimäinen ravijälkijono. Syvässä ja upottavassa hangessa susi voi paikoitellen joutua hyppimään, mikä kuluttaa runsaasti energiaa. Liikkeissään susi on määrätietoinen ja suoraviivainen; tosin uteliaat pennut käyttäytyvät leikkisämmin. Loppusyksyllä ensilumen aikoihin sudenpennut ovat jo aikuisten kokoisia, mutta ne voi vielä erottaa juuri telmimisen jäljistä. Susi kykenee myös hetkellisesti seisomaan pystyasennossa.
Susien äänellinen viestintä on monimuotoista. Susien tunnetuin viestintämuoto on ulvominen, mutta ne myös murisevat, vikisevät ja haukkuvat.
Sudet ulvovat usein kutsuakseen lauman muita jäseniä paikalle, ilmoittaakseen lauman sijainnin muille susilaumoille tai vahvistaakseen omaa reviiriään. Sudet ulvovat useammin silloin, kun niillä on jotain suojattavaa, esimerkiksi vastapyydystetty saalis, ja harvemmin välttääkseen riitoja muiden susilaumojen kanssa. Toisin kuin usein kuvitellaan, sudet eivät ulvo mitenkään tavallista enemmän täysikuulla, joskin ne ulvovat usein juuri iltahämärän ja yön aikaan metsästyksen takia.
Sudet käyttävät ulvomista ja hajumerkintänä virtsaa ilmoittaakseen oman reviirinsä rajat. Susilaumat välttelevät toisia laumoja yhteenottojen takia. Reviiriään merkitsevä susi nostaa jalkaansa, ja virtsaamispaikka on selvästi näkyvä, kuten kivi tai puunrunko. Uros nostaa jalkaansa ja naaras virtsaa istualtaan, kuten yleensä koiratkin. Susilaumassa tavallisesti johtajapari, uros ja naaras, virtsaa koipea nostamalla ja muut virtsaavat istualtaan.
Sudet, kuten muutkin koiraeläimet, käyttävät erittäin runsaasti ruumiinkieltä. Ne ilmaisevat alistuvuuden toista laumanjäsentä kohtaan painamalla niskansa alas ja jopa selinmakuulle käyden. Häntää käytetään myös sosiaalisen aseman viestimiseen: Lauman johtajat pitävät usein häntäänsä pystyssä, alempiarvoiset sudet pitävät häntäänsä matalalla, alistumista osoittaessaan jopa jalkojensa välissä.
Sudet välttävät katsomasta ylempiarvoistaan silmiin. Silmiin tuijottaminen koetaan uhkaavaksi eleeksi.
Suden tyypillinen elinikä on noin kahdeksan vuotta. Luonnossa sudet voivat elää enimmillään jopa yli 13-vuotiaiksi, valvotussa ympäristössä 16-vuotiaiksi. Suden ennätysikä on noin 20 vuotta.
Suden ruokavalio vaihtelee sen asuinalueen mukaan. Suden perusruokaa ovat suurikokoiset sorkka- ja kavioeläimet kuten hirvi, mutta sudet syövät myös pieniä eläimiä, karjaa, haaskoja ja jätteitä. Susi syö vuorokaudessa keskimäärin 2,5–6,0 kilogrammaa ruokaa. Ihminen ei ole suden ravintoa.
Sudet saalistavat Suomessa ja Skandinaviassa öisin, sillä ihmistoiminta saattaa häiritä ruokailua ja saalistusta päivällä. Ihminen vaikuttaa suden saalistukseen myös epäsuorasti säätelemällä riistakantoja.
Saalistaessaan sudet toimivat yleensä laumana. Yksinäinenkin susi pystyy kaatamaan varsin suuria saaliseläimiä, kuten hirviä, mutta se on harvinaista. Susipari saalistaa yleensä yhdessä. Perhelaumaan kuuluvat sudet jakaantuvat usein pienempiin ryhmiin lähtiessään saalistamaan.
Suden saalistusyrityksistä yleensä alle puolet onnistuu. Paikoilleen uhkaavan näköisenä jämähtänyt hirvi tai vapitiuros todennäköisesti selviytyy, mutta pakenemaan lähtevä saa sudet kintereilleen. Suuri hirvieläin voi aiheuttaa saalistavalle sudelle vakavia vammoja, ja susi saalistaakin ahkerimmin silloin kun saaliseläimet ovat kaikkein heikoimmillaan ja olosuhteet kuten paksut lumihanget vaikeuttavat niiden liikkumista.
Nopeimmillaan susi pystyy juoksemaan noin 60 kilometrin tuntivauhtia useiden minuuttien ajan. Itseään nopeampia hirvieläimiä saalistavan suden valtti on kuitenkin sen kestävyys. Sudet väsyttävät saaliinsa ajamalla sitä takaa sadasta metristä jopa viiden kilometrin pituisiin matkoihin. Usein sudet kohdistavat hyökkäyksensä suurikokoisen saaliseläimen takapäähän, mutta pienen eläimen ollessa kyseessä, sudet hyökkäävät päähän, hartioihin, kylkiin tai takapäähän. Kun lauma saa hirven tai vapitin pysähtymään, urossusi puree sen turpaa ja kaulaa voimakkailla leuoillaan. Se murskaa uhrin kurkunpään ja katkaisee kaula-alueen isot verisuonet, jolloin uhri tukehtuu. Samalla muut sudet purevat saaliin takaosaa ja jalkoja.
Lisääntymisen kannalta arvokkaimmat yksilöt eli johtavat emo- ja isäsusi saavat saaliista suuremman osan kuin muut lauman jäsenet. Susi hotkii ruoan nopeasti ja kaluaa luiden vierustat etuhampaillaan mahdollisimman puhtaiksi. Sisäelimet ja luut ovat sudelle tärkeitä ravintoaineiden lähteitä, joita pelkässä lihassa ei ole. Karvat ja pötsin sisällön susi jättää syömättä. Suden ruokailu kestää vartista reiluun tuntiin, minkä jälkeen se lepäilee muutamia tunteja ennen kuin palaa aterioimaan. Susi voi kantaa pesässä odottavalle emolle ja pennuille irtokappaleita tai oksentaa mahansa sisällön pennuille. Se voi kätkeä ylijäämäruoan maahan tai lumeen kaivamaansa kuoppaan ja käydä syömässä sen myöhemmin. Susi saattaa selvitä ilman ravintoa useiden viikkojen ajan, kunhan vettä on saatavilla.
Susi pyrkii aktiivisesti tappamaan reviirillään eläviä pienempiä petoeläimiä, kuten kettuja ja supikoiria, vähentääkseen näin kilpailua ravinnosta. Susi saattaa odottaa kettua sen pesäkolon suulla tai polun varrella, eikä paikalle sattuvalla pienpedolla ole juuri mahdollisuuksia päästä sudelta karkuun. Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu uusien susireviirien muodostumisen johtaneen kettujen ja supikoirien vähenemiseen ja sen seurauksena metsäkanalintujen runsastumiseen. Tällainen käyttäytyminen toisaalta altistaa sudet pienpedoista tarttuville sairauksille, varsinkin kapille.
Susi tulee sukukypsäksi 22–46 kuukauden ikäisenä. Susilaumassa yleensä vain johtava pari saa paritella. Kiima-aika on keväällä helmikuun ja toukokuun välissä, ja kantoaika on yhdeksän viikkoa. Naaraan lähestyvän kiima-ajan tunnistaa verisistä virtsamerkeistä.
Susi tekee pesänsä yleensä reviirin keskiosaan, missä on rauhallisinta. Usein se kaivaa pesäonkalon kangasmaahan, missä maaperä on helposti kaivettavaa ja läpäisee vettä hyvin. Kaivetut pesät ovat usein rinteessä. Onkalon välitön lähiympäristö voi olla suhteellisen avaraa, mutta näkyvyyttä ei saa olla kovin kauas. Susi voi tehdä pesänsä myös maan päälle turvemaille tai kuusen oksien suojaan, mikä on Suomessa tyypillistä. Susi perustaa pesänsä yleensä korkeintaan sadan metrin päähän vesipaikasta. Joskus se veden läheisyyden vuoksi pesii vain sadan metrin päässä vilkasliikenteisestä tiestäkin. Jos pesää häiritään, susiemo siirtää poikaset toiseen pesään.
Pennut ovat syntyessään täysin emostaan riippuvaisia. Pentueissa on keskimäärin 4–6 pentua. Lauma hoitaa pentuja yhdessä. Pennut ovat syntyessään sokeita ja avuttomia kuin koiranpennut. Ne painavat syntyessään 300–500 grammaa. Pentujen silmät aukeavat 10–14 päivän ikäisinä. Emo imettää niitä 8–10 viikkoa ja totuttaa niitä liharuokaan kolmiviikkoisesta alkaen.
Kun pennut eivät enää tarvitse pesän suojaa, mikä tapahtuu alueesta ja yksilöstä riippuen 4–10 viikon ikäisenä, susiperhe voi muuttaa pesästä kohtaamispaikalle. Susiperheen kohtaamispaikka koostuu liikkumisen seurauksena talloontuneesta alueesta, eikä siellä välttämättä ole minkäänlaista pesää. Ensimmäinen kohtaamispaikka sijaitsee tyypillisesti noin kilometrin päässä pesästä, myöhemmät kauempana. Paikka on kasvillisuuden suojassa ja lähellä vettä. Kohtaamispaikalla pennut viettävät aikaansa aikuisten susien ollessa saalistusretkillään, ja sinne aikuiset palaavat lepäämään. Kohtaamispaikka jätetään kun pennut ovat neljän tai viiden kuukauden ikäisiä ja voivat kulkea aikuisten mukana öisillä saalistusmatkoilla.
Susilla, kuten muillakin koiraeläimillä, esiintyy valeraskautta. Valeraskaudessa naaraalle, joka ei ole tiine, tulee raskauden tunnusmerkkejä ja naaras pystyy myös imettämään toisen emän poikasia. Tämä on susilaumassa tärkeä selviytymiskeino. Jos varsinainen emä on estynyt hoitamasta poikasia, voivat muut naaraat hoitaa niitä. Muut laumassa elävät sudet auttavat pentujen ruokinnassa ja hoitamisessa. Laumalaiset tuovat ruokaa pennuille ja myös emolle.tarvitaan parempi lähde
Ihmisen vuoksi suden levinneisyys on supistunut voimakkaasti ja sutta tavataan enää lähinnä harvaan asutuilla vuoristo- ja erämaaseudulla. Vainon seurauksena susipopulaatiot ovat kutistuneet, mikä on johtanut riskiin niiden häviämisestä sekä sisäsiittoisuuteen ja geneettisen monimuotoisuuden häviämiseen. Suden ongelma on myös risteytyminen kesykoiran kanssa, vaikka tämä onkin luonnonoloissa vähäistä.
Sudelle tauteja aiheuttavat esimerkiksi vesikauhu, penikkatauti, koirien parvovirus, papillooma- ja hepatiittivirukset sekä sienten aiheuttama blastomykoosi. Suden loisia ovat ekinokokit, laakamadot, syyhypunkki, sikaripunkki, kirput, puutiaiset ja muut punkit, täit ja väiveet.
Koska susi on ravintoverkon yläpäässä, sillä ei ole luontaisia vihollisia, ja pääosa susien kuolemista liittyy tavalla tai toisella ihmiseen. Alueilla, joilla on suuri susitiheys ja vähenevät saaliskannat, susia kuolee eniten nälkään ja toisten susien tappamina.
Sutta on metsästetty monenlaisin tavoin. Varhaisia metsästysaseita olivat keihäät, jouset ja nuolet sekä käsijousi ja varsijousi. Ainakin Ruotsissa ja Virossa käytettiin susiverkkoa, johon susi ajettiin. Susitarha eli hukanhuone oli Suomessakin käytetty männynrangoista tehty ansa, johon susi tuli syötin perässä eikä päässyt pois. Susihauta eli sudenkuoppa oli pari metriä syvä, naamioitu ja terävillä seipäillä reunustettu kuoppa, johon susi putosi tavoitellessaan syöttiä. Inarissa sutta pyydettiin myös vivulla, joka laukesi ja veti suden kaulastaan köysiansaan roikkumaan. Loukku oli yleinen metsästysväline: siinä pyydystä koskettavan suden päälle putosi painava tukki. Kun rautaa alkoi olla saatavilla, alettiin tehdä pyyntirautoja, joihin reitillään kulkeva susi jalallaan astui. Myrkkypyynti on ollut käytössä vuosisatojen ajan. Myrkky, yleensä strykniini, laitettiin haaskaan tai kapseleihin, joita levitettiin petojen löydettäväksi. Ajojahdilla sutta metsästettiin sellaisilla hangilla, jotka kantoivat hiihtäjää mutta eivät sutta. Lentokoneesta susia on alettu metsästää Pohjois-Amerikassa ja Neuvostoliitossa 1900-luvulla. Suomessa lentokonepyyntejä on järjestetty vuosina 1939, 1949 ja 1962, mutta saalis oli aina niukka. Susia on vähennetty myös tappamalla niiden poikasia pesään. Nykyisin suden metsästys perustuu pitkälti lippusiiman käyttöön. Tuulessa liehuvat nauhat pelottavat mottiin ajettua sutta, eivätkä ne mielellään mene siimasta läpi vaan kulkevat kohti passissa odottavia metsästäjiä. Poronhoitoalueella käytetään moottorikelkkaa suden jälkien etsimisessä.
