Saharangaselli
Valkogaselli eli saharangaselli (Gazella leptoceros) on gasellien sukuun kuuluva onttosarvinen. Se elää Saharan aavikolla Afrikassa. Valkogaselli oli aikaisemmin Saharan yleisin gasellilaji, mutta metsästyksen takia se on harvinaistunut ja sen levinneisyys on muuttunut hyvin laikuttaiseksi. Laji onkin erittäin uhanalainen.
Valkogaselli on sopeutunut elämään hiekka-aavikoilla. Sen turkin väri sulautuu hyvin ympäristöön ja leventyneet sorkat parantavat kantakykyä hiekassa. Pieninä ryhminä liikkuvat valkogasellit voivat vaeltaa pitkiäkin matkoja etsiessään ruokaa. Niiden ravinto koostuu muun muassa pensaista, lehdistä, mehikasveista ja ruohoista. Naaras synnyttää noin 5 kuukauden kantoajan jälkeen yleensä yhden vasan.
Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi oli "saharangaselli", jota Suomen Lajitietokeskus suosittelee käyttämään.
Valkogaselli on gaselliksi keskikokoinen. Sen ruumiinpituus on 100–110 senttiä, säkäkorkeus 65–72 senttiä ja paino 14–30 kiloa. Hännän pituus on 15–20 senttiä. Valkogaselli on väritykseltään gaselleista vaalein. Lajin turkki sulautuu hyvin ympäristöön. Sen turkki on vaaleankeltainen ja lähes valkoinen. Kylkijuovat ovat muuta ruumista hieman tummemmat, mutta silti heikosti erottuvat. Vatsapuoli on täysin valkoinen. Musta häntä korostuu valkoista takapuolta vasten. Naaman juovat ovat melko heiveröiset. Silmästä kuonoon kulkee tumma viiru, ja myös silmien välissä on kuonoon asti ulottuva punaruskea juova. Korvat ovat isot ja kapeat. Sekä koirailla että naarailla on sarvet, jotka sijaitsevat korvien edessä. Ne ovat pitkät, kapeat, miltei suorat ja rengasharjanteiset. Harjanteita on sarvessa 20–25. Koiraiden sarvet ovat pidemmät, paksummat ja enemmän S:än muotoiset kuin naarailla. Koirailla sarvien pituus on 30–41 senttiä, kun taas naarailla yleensä 20-38 sentin pituiset. Naaraiden sarvet ovat myös sileämmät kuin koiraiden. Valkogasellin pitkät sorkat ovat leventyneet siten, että niiden kantokyky hiekassa paranee.
Valkogaselli muistuttaa dorkasgasellia, mutta sen väritys on tummempi ja sarvet paksummat. Se on myös dorcasgallia hieman suurempi. Vuorigaselli eroaa valkogasellista siinä, että sen sarvet paljon lyhyemmät ja pölkkymäisemmät. Sen väritys on myös tummempi ja naamajuovat paremmin erottuvat.
Valkogaselleja elää ympäri Saharaa Niilin länsipuolella. Sen elinpaikat osuvat Saharan suurille hiekka-aavikoille, joskin se on harvinainen tai puuttuu kokonaan alueen kaakkoisosista ja lännen dyynialueelta. Marokosta on vain yksi varmistamaton havainto. Keskeisimmät elinpaikat ovat Itäisen ison ergin ja Läntisen ison ergin hiekka-aavikot, jotka ulottuvat Algerian Hamada de Tinrhertistä Libyan Fezzaniin. Se elää myös Keski-Saharassa sijaitsevien Ahaggarin ja Tassili n'Ajjerin vuoristojen ympäristön hiekka-aavikoilla.
Valkogasellin levinneisyys on ollut viime aikoihin asti ilmeisesti hyvin laaja ja lajia on tavattu ainakin Algeriassa, Malissa, Nigerissä, Tšadissa, Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä ja Sudanissa, mutta esiintyminen Saharan eteläosien valtioissa on ollut epävarmaa jo 1990-luvulla. Viime vuosina valkogaselleja on löydetty vain Algeriasta, Tunisiasta, Libyasta ja Länsi-Egyptistä.
Valkogasellin kaksi alalajia elävät selvästi erillään. Nimialalaji G. l. leptoceros elää Libyan aavikon Egyptin puoleisessa osassa ja Koillis-Libyassa. G. l. loderi-alalajin levinneisyys sijoittuu Saharan länsi- ja keskiosiin.
Valkogasellien elinympäristöä ovat hiekkaiset ja kiviset aavikot, joissa on akaasiametsiköitä ja vähäkasvisia hiekkapainanteita. Useimmat tunnetut kannat elävät hiekka-aavikoilla. G. l. loderi-alalaji näyttää elävän vain hiekka-aavikoilla, mutta nimialalaji elää Acacia raddiana-akaasian metsiköissä, keitaiden hiekkaisilla reunamilla, joilla kasvaa Nitraria retusa-pensasta sekä dyynien välisissä vajoamissa, joissa kasvaa Cornulaca monacantha-kasvia.
Valkogasellin elintavat tunnetaan huonommin kuin muiden Saharan gasellilajien. Valkogasellit elävät pienissä laumoissa, joihin kuuluu 2–20 yksilöä. Myös yksin liikkuvia eläimiä on havaittu. Tavallisimmin laumaan kuuluu kolmesta kymmeneen yksilöä: yksi hallitseva koiras, useita naaraita ja niiden poikasia. Koiraat voivat liikkua myös yksikseen. Nuoret koiraat elävät omissa laumoissaan, kunnes ne pystyvät kilpailemaan naaraista. Muille aavikoiden antiloopeille ja gaselleille tyypilliseen tapaan, ilmeisesti myös valkogasellien laumat ovat rakenteeltaan joustavia ja vaihtelevat olosuhteiden mukaan. Lauhkeasta ulkonäöstään huolimatta valkogasellit voivat olla aggressiivisia. Koiraat taistelevat usein rajustikin löyhistä reviireistään. Näkö ja kuuloaistit ovat erittäin hyvät. Valkogasellilla on useita luontaisia vihollisia, joskin osa niistä ei enää esiinny sen elinpaikoilla. Aiemmin gepardit saalistivat valkogaselleja kaikkialla niiden levinneisyysalueella. Levinneisyysalueen eteläosissa niitä ovat saattaneet saalistaa myös hyeenakoirat, leijonat, täplähyeenat ja leopardit.
Elinympäristönsä kuumuuden takia valkogasellit ruokailevat enimmäkseen öisin ja varhaisaamulla. Kuumien tuntien ajan ne lepäävät suojaisissa notkelmissa. Valkogaselli viilentää itseään valkoisella heijastavalla turkillaan ja vertä viilentävän erikoistuneen nenäkäytävän avulla. Valkogasellit voivat kulkea pitkiäkin matkoja ravinnon perässä.
Ravinto koostuu heinistä, lehdistä, mehikasveista, vihreävartisista kasveista ja pensaista. Nimialalajin G. l. leptoceros ravintokasveihin kuuluvat Nitraria retusa-pensas, Pituranthos tortuosus, Acacia raddiana-akaasia, Cornulaca monocantha-pensas, mykerökukkaismaisiin kuuluva Launaea capitata, ja tatarkasveihin kuuluva Calligonum comosum. G. l. loderi-alalajin tärkein ravintokasvi Aristida pungens-heinä, mutta se syö myös runsaasti vettä sisältäviä kasveja kuten Anabasis articulata-revonhäntäkasveja, Arthrophytum schmittianum-kasvia, Helianthemum kahiricum-päivännoutokasvia sekä vesimeloneja. Valkogaselli saa vettä myös lehtiin kerääntyvästä vesikasteesta. Se saa näin kaiken tarvitsemansa veden, mutta voi myös juoda mikäli vettä on tarjolla.
Valkogasellien kiima-aika on tyypillisesti elo-syyskuussa, jos olosuhteet ovat hyvät. Koiraat perustavat näissä oloissa itselleen reviirin, jota ne puolustavat. Lisää jälkeläisiä tuottaakseen ne yrittävät kerätä sinne myös oman lauman ulkopuolisia naaraita. Kaikki naaraat eivät kuitenkaan välttämättä ole tähän aikaan halukkaita parittelemaan, ja myös kiertelevät koiraat yrittävät houkutella niitä luokseen. Naaraiden kantoaika kestää 156–169 vuorokautta. Ne synnyttävät tammi-helmikuussa, toisen lähteen mukaan myös toukokesäkuussa yhden, joskus kaksi vasaa. Vasoja imetetään noin kolme kuukautta. Naaraat tulevat sukukypsiksi 6–9 kuukauden ikäisinä, koiraat 18 kuukauden ikäisinä.
