Leijona (Panthera leo) on suurikokoinen kissaeläin, joka elää villinä Afrikan savanneilla ja pienenä populaationa Intiassa. Leijonat ovat petoeläimiä, jotka saalistavat ja elävät ryhminä. Leijonalaumaa johtaa uros, mutta yleensä naaraat hoitavat kevytrakenteisempina metsästyksen. Leijonan ruumis voi olla kahden ja puolen metrin mittainen, sen säkäkorkeus 120 senttimetriä, ja häntä metrin mittainen. Leijonauroksella on näyttävä harja. Leijonan levinneisyysalue ja kanta ovat supistuneet voimakkaasti, ja laji on nykyisin vaarantunut.
Leijona on kautta historian ollut suosittu taiteen ja mytologian aihe, ja se on rohkeuden symboli.
Yö
YöllinenHä
HämäräPä
PäiväeläimetPäiväeläin tarkoittaa eläintä, joka nukkuu yöllä ja valvoo päivällä. Yöeläimet ovat puolestaan aktiivisia öisin ja hämäräeläimet h...
Ra
RaadonsyöjäRaadonsyöjä, myös haaskansyöjä tai haaskaeläin, on eläin, joka syö jo valmiiksi kuolleita eläimiä eli raatoja. Raadonsyöjillä on tärke...
Hy
HypercarnivoreLi
LihansyöjäLihansyöjä eli karnivori on eläin, joka saa suurimman osan ravinnostaan syömällä toisia eläimiä. On myös lihansyöjäkasveja, jotka hankki...
Ma
MaanpäällinenVa
Vanhat eläimetLa
Laumassa metsästävätVä
VäijytyspetoHu
Huippupeto eläimetHuippupeto tai huippusaalistaja on ravintoketjun huipulla oleva petoeläin, jolla itsellään ei ole saalistajia.Monet suurpedot ovat huippupetoja,...
No
NomadiRe
ReviiriReviiri tai territorio on eläimen elinpiirin osa, jota eläin puolustaa saman lajin yksilöiltä. Pesintäreviirejä puolustetaan vain saman sukup...
Vi
ViviparousPo
PolygynyDo
DominanssihierarkiaSo
Sosiaaliset eläimetEi
Ei siirtolainenL
alkaaAr
AristokraatitNo
Nopeat eläimetLeijonan painosta jopa 58,8% on lihaksia, mikä on enemmän kuin millään muulla nisäkkäällä.
Leijonan ruumis on 140–250 senttimetriä ja häntä 70–105 senttimetriä. Sen säkäkorkeus on 100–123 senttimetriä. Leijona painaa 120–250 kilogrammaa. Urosleijonat ovat naaraita kookkaampia, enintään puolitoistakertaisesti.
Leijonan turkki on vaalean kellanruskea, mutta vatsan ja raajojen sisäpuolella se on valkoinen. Leijonan korvantaustat ovat mustat. Transvaalinleijonalla esiintyy harvinaisena albinismia.
Nykyään leijonia elää enimmäkseen enää Saharan autiomaan eteläpuolisessa Afrikassa savannialueilla Kenian, Tansanian ja eteläisen Afrikan suurissa kansallispuistoissa. Maailman leijonakannan koko lienee noin 20 000 yksilöä. Eräiden arvioiden mukaan kanta olisi tätäkin pienempi, ehkä vain 16 000 yksilöä. Tansanian leijonamäärä vaihtelee välillä 7 000–8 000, ja Keniassa tavataan noin 3 500 yksilöä. Afrikan ulkopuolella leijonia elää luonnonvaraisina ainoastaan Intian Girmetsän pienellä suojelualueella, missä kanta vuonna 2002 oli 250 yksilöä. Ennen lajin rauhoittamista 1900-luvun alussa Intian leijonien kanta käsitti vain 100 luonnonvaraista yksilöä.
Leijonan elinympäristöä ovat savannien heinikkomaat, avoimet metsäseudut, aavikoiden reuna-alueet sekä pensaistot. Suurin osa leijonista elää laumoissa, joilla on pysyvät reviirit. Noin viidesosa Afrikan leijonista vaeltaa pieninä laumoina suurella alueella antilooppi- ja seepralaumoja seuraten.
Leijona on ainoa iso kissaeläin, joka elää ryhmissä. Leijona onkin kissaeläimistä sosiaalisin. Yhteen ryhmään kuuluu yleensä 4–12 naarasta pentuineen ja 1–6 urosta. Lauman naaraat ovat yleensä keskenään sukulaisia, usein serkuksia, ja urokset keskenään velipuolia. Uroksen tehtävä laumassa on puolustaa naaraita ja pentuja muilta urosleijonilta. Naaraat hoitavat saalistuksen.
Lauman sisäinen hierarkia ei ole kovinkaan tarkka, mutta siitä huolimatta laumaa johtaa yksi dominoiva uros, jolla on oikeus syödä ja paritella ensimmäisenä. Leijonalauma pysyy koossa useita sukupolvia. Mikäli lauma uhkaa kasvaa liian suureksi, häädetään nuoret (noin 2,5–3,5-vuotiaat) naaraat pois. Lauma omaa tietyn reviirin, jonka alueelta se ajaa tunkeilijat tiehensä. Yleensä pelkkä johtavan uroksen karjuminen ja aggressiivinen käytös riittää ajamaan yksinäiset tunkeilijat tiehensä, mutta välillä joudutaan myös yhteenottoihin. Leijonat merkitsevät reviirinsä virtsallaan. Merkitsemistä tekevät ennen kaikkea urokset, jonkun verran myös naaraat.
Laumasta sen kasvamisen vuoksi erkaantuneet naaraat tai karkotetut nuoret urokset pyrkivät perustamaan itselleen oman lauman. Nuoret urokset voivat ottaa uuden lauman haltuunsa häätämällä sen entiset urokset pois tai tappamalla ne.
Leijonien ääntely on monivivahteista ja yleensä leijonat tehostavat ääntelyään ruumiinkielellään. Leijonat murisevat lempeästi tervehtiessään toisiaan, kun taas erilaiset murinat ja ärinät ovat varoittavia ääniä. Pentujen ääntely koostuu yleensä nau’unnasta, joka saattaa vaihdella lyhyistä ja kiihtyvyyttä osoittavista vinkaisuista tuskaiseen ulvontaan. Kaikista tunnetuin leijonien ääntelytavoista on kuitenkin karjunta, jonka urokset oppivat ollessaan noin vuoden ikäisiä ja naaraat hiukan myöhemmin. Leijonan karjunta voi parhaimmillaan kuulua jopa kahdeksan kilometrin päähän, sillä sen tarkoitus on ilmoittaa reviirin rajat ja pelotella vihollisia. Kuorossa karjuminen myös vahvistaa lauman sosiaalisia siteitä. Karjumisen mahdollistaa joustavasta rustosta muodostuva kieliluu. Uroksen karjunta on kuuluvampi ja matalampi kuin naaraan.
Villinä leijona elää noin 15–20-vuotiaaksi, mutta eläintarhassa ne saattavat elää jopa 30 vuotta.
Leijonien pääasialliseen ravintoon kuuluvat suuret nisäkkäät kuten antiloopit, gasellit, pahkasiat, gnuuantiloopit ja seeprat. Ne syövät myös pienempiä eläimiä, kuten pikkunisäkkäitä, liskoja ja lintuja. Urokset syövät lihaa noin seitsemän kiloa päivässä ja naaraat viisi kiloa. Kolme neljäsosaa leijonien syömistä eläimistä on hyeenoilta varastettua.
Laajat tutkimukset osoittavat, että naarasleijonat saalistavat tavallisesti nisäkkäitä, jotka painavat keskimäärin 126 kg, kun taas urosleijonien tappamat saaliit painavat keskimäärin 399 kg.
Leijonalaumat erikoistuvat yleensä saalistamaan juuri tietynlaisia saaliseläimiä. Mikäli pentu kasvaa ympäristössä, jossa lauma saalistaa esimerkiksi suuria kasvinsyöjiä, erikoistuu pentu mitä todennäköisimmin täysikasvuisena samanlaisen ravinnon metsästämiseen. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta tapauksesta oli muuan namibialainen leijonalauma, joka metsästi sukupolvi toisensa jälkeen hylkeitä, vaikka alueella esiintyi paljon muutakin riistaa.
Leijonaurokset tappelevat harvoin samasta naaraasta. Ensimmäisenä naaraan tavoittanut uros saa paritella sen kanssa. Leijonien parittelu kestää alle puoli minuuttia, mutta se voi tapahtua 50 kertaa vuorokaudessa.
Leijonanaaras tulee sukukypsäksi noin 3–4 vuoden ikäisenä. Leijonan kantoaika on vain 100–119 vuorokautta. Naaras voi synnyttää kahdesta kuuteen pentua, mutta yleisimmin pentuja syntyy kolme tai neljä. Naaras synnyttää pentunsa lauman ulkopuolella ja tuo ne laumaan niiden ollessa 4-8 vikkoa vanhoja. Leijonilla on ympärivuotinen lisääntymiskausi.
Emon lisäksi myös muut naaraat osallistuvat pentujen hoitoon, imetykseen ja niiden kanssa leikkimiseen. Pentuja imetetään noin viisi kuukautta. Pysyvät hampaat pentu saa 9–12 kuukauden ikäisenä. Hampaiden puhkeaminen aiheuttaa pennuille kuumetta, ja osa niistä kuolee.
Kolme neljäsosaa pennuista kuolee nälkään ennen kahden vuoden ikää. Aterioiden aikana pennuilla ei ole mahdollisuuksia kilpailla urosten kanssa ravinnosta, eivätkä emotkaan välttämättä halua antaa suurta osaa saaliistaan pennuilleen, mikäli ravinnosta on pulaa. Neljännes kuolemantapauksista johtuu hyeenojen, puhvelien ja petolintujen hyökkäyksistä. Jos uusi uros ottaa vallan pentujen ollessa pieniä, se tappaa kaikki edellisen johtajauroksen siittämät pennut emojen vastustelusta huolimatta.
Urospennut viipyvät laumassaan korkeintaan kolmevuotiaiksi, jolloin ne karkotetaan.
Naaraat hoitavat tavallisesti saalistuksen laumassa ilman urosta. Urosleijonan vankka hartianseutu ja jykevä pää tekevät sen nopean liikkumisen vaikeaksi ja raskaaksi, vaikkakin myös urosten on todettu olevan pakon edessä riittävän hyviä saalistajia.
Leijonien saalistustapa perustuu väijymiseen, yllätykseen ja ryhmätyöhön. Käydessään hyökkäykseen naarasleijona voi saavuttaa 60 kilometrin tuntinopeuden. Leijona on usein saaliseläintään hitaampi, sillä useat sorkkaeläimet pystyvät aukealla tasangolla saavuttamaan 80 kilometrin tuntinopeuden. Leijona joutuu turvautumaan yllätyshyökkäykseen, jossa sen on päästävä saaliin huomaamatta mahdollisimman lähelle. Leijona hiipii lähes äänettömästi, sillä se on sopeutunut muiden kissaeläinten tapaan liikkumaan varpaillaan. Myös varpaiden alapinnan polkuanturat pitävät hiipimisestä syntyvän äänen vähäisenä. Aivan loppumatkan leijona suorastaan matelee ruohikossa jähmettyen saaliseläimen pienestäkin reagoinnista liikkumattomaksi. Onnistunut saalistus yleensä edellyttää, että leijonan onnistuu päästä huomaamattomasti noin 30 metrin päähän saaliistaan. Leijonien kehittyneestä saalistusmenetelmästä huolimatta vain osa hyökkäyksistä tuottaa tulosta. Serengetissä on laskettu, että 17 % yksittäisen leijonan ja 30 % leijonalauman hyökkäyksistä johtaa saaliin saamiseen.
Saalistava leijona voi hypätä todistettavasti 4,5 metrin korkeudelle. Uroksilla ja naarailla on sisäänvedettävät kynnet, jotka pysyvät terävinä ja pitkinä ollessaan vedettyinä sisään. Saalistuksen aikana leijona työntää kyntensä ulos ja iskee ne saaliiseensa. Leijonilla on myös suuret ja tehokkaat hampaat, jotka muodostuvat lyhyistä etuhampaista, raateluhampaista sekä kulmahampaista. Leijonan vahvat leukalihakset antavat sille 560 kilogramman purentavoiman. Saadessaan tiukan otteen saaliistaan leijona puree sitä kurkkuun ja näin tappaa saaliinsa. Leijonan tehokas hampaisto sopii saaliin tappamisen lisäksi myös lihan repimiseen, mutta ne eivät voi pureskella ruokaansa vaan nieleskelevät sen suurina kappaleina.
Kissan immuunikatovirus eli FIV on Afrikan leijonilla yleisempi kuin millään muulla villillä kissaeläinlajilla; lähes kaikilla Afrikan leijonilla on FIV. Leijonat kantavat virusta mutta eivät näytä kuolevan siihen, sen sijaan kotikissoja kuolee tähän virukseen.
Leijonilla on vain kolme luontaista vihollista, ihmiset, hyeenat ja krokotiilit. Täplähyeena puolustaa saamaansa ruokaa naaraita ja nuoria leijonia vastaan, mutta väistyy yleensä suuren urosleijonan edessä. Hyeenat surmaavat leijonanpentuja sekä vanhoja ja sairaita leijonia. Yksin jätetyt pennut voivat joutua muidenkin suurten petojen surmaamiksi.
Ihminen on kautta historian metsästänyt leijonaa eri syistä, kuten urheuden osoituksena. Nykyisin Afrikan leijonien metsästystä valvotaan tiukasti. Ihminen uhkaa leijonaa myös raivaamalla niiden elinalueita pelloiksi tai ampumalla niitä karjaa suojellakseen.
