Vesipuhveli (Bubalus bubalis) on suurikokoinen nautaeläinten alaheimoon kuuluva maanisäkäs. Sitä pidetään kotieläimenä laajoilla alueilla. Kesystä vesipuhvelista erotetaan villi vesipuhveli (Bubalus arnee), jota pidetään erittäin uhanalaisena.
Pä
PäiväeläimetPäiväeläin tarkoittaa eläintä, joka nukkuu yöllä ja valvoo päivällä. Yöeläimet ovat puolestaan aktiivisia öisin ja hämäräeläimet h...
Yö
YöllinenKa
KasvinsyöjäKasvinsyöjä eli herbivori on eläin, jonka ravinto koostuu yksinomaan tai pääasiassa kasveista. Lihansyöjiin ja sekaravintoa käyttäviin elä...
Gr
GraminivoreFo
FolivoreMa
MaanpäällinenEs
Esiyksilölliset eläimetLa
LaiduneläimetLaidunnus on ekologiassa tapahtuma, jossa saalistaja ei kuluta ravintokohdettaan loppuun, vaan syö vain osan siitä. Esimerkiksi verta imevä hytt...
Vi
ViviparousPo
PolygynySo
Sosiaaliset eläimetPa
PaimentaminenLauma merkitsee isoa joukkoa eläimiä. Sana liitetään useimmiten nisäkkäisiin, kun taas esimerkiksi suurta lintu- tai kalajoukkoa kutsutaan pa...
Do
DominanssihierarkiaEi
Ei siirtolainenKe
KesytettyW
alkaaVesipuhvelilla on suuret sarvet, jotka kaartuvat tyvestä taakse- ja ulospäin sekä kärjestään vähitellen sisäänpäin. Vesipuhveli on isokokoinen ja voimakas eläin, jota ihmiset ovat pitäneet kotieläimenä tuhansia vuosia, ja siitä on haarautunut erillinen kesy vesipuhveli, joka on villinä luonnossa elävää pienikokoisempi. Kesystä vesipuhvelista on jalostettu päärodut jokipuhveli ja suopuhveli. Kesy ja villi vesipuhveli voivat lisääntyä keskenään. Aikuisen kotieläimenä pidetyn vesipuhvelin paino voi vaihdella 300–600 kg:n välillä. Villinä luonnossa elävän puhvelilehmän paino voi olla jopa 800 kg ja sonnin 1 200 kg. Villinä luonnossa elävän vesipuhvelisonnin keskimääräinen paino on 900 kg, pituus 2,4–3 metriä ja korkeus hartioiden kohdalta 1,7 metriä.
Vesipuhveli on hyvin laajalle levinnyt kotieläin etenkin kuumilla ja kosteilla alueilla trooppisissa ja subtrooppisissa maissa. Suopuhvelit ovat tyypillisiä Kiinassa, Indokiinassa, muualla Kaakkois-Aasiassa ja Australiassa. Hieman yleisempi jokipuhveli on tyypillinen lännempänä Intian niemimaalla, Välimeren maissa, Egyptissä, sekä Etelä- ja Keski-Amerikassa.
Vesipuhvelin fossiileja on löydetty Euroopasta pleistoseeniajalta. Ilmaston muutoksen myötä laji katosi pitkäksi aikaa, kunnes se omaksuttiin kotieläimenä jälleen. Sen katsotaan levinneen muun muassa Mesopotamian kautta Kaakkois-Aasiasta. Leviämisreiteistä on vaihtelevia käsityksiä: On esimerkiksi esitetty, että hunnit olisivat tuoneet lajin Pannonian kautta. Tätä vastaan on tosiasia, että Euroopassa on jokityypin eläimiä eikä kiinalaisia suopuhveleita, joita on todettu hunneilta. Toisaalta esitetään, että laji olisi levinnyt arabien välityksellä Lähi-idän kautta. Puhveleja on kasvatettu perinteisesti eräissä Balkanin maissa, mutta merkittävimmin Italiassa.
Vesipuhvelit syövät ravinnokseen ruohokasveja ja muita puuvarrettomia maa- ja vesikasveja. Vesipuhvelin luontaista elinaluetta on Aasia, jossa elää 95 % populaatiosta, mutta niitä voi tavata puolivilleinä myös Pohjois-Afrikasta, Lähi-idästä ja Euroopasta, jonne ihmiset ovat niitä aikojen saatossa siirtäneet. Australian Pohjoisterritoriossa elää luonnonvaraisina satoja tuhansia vesipuhveleita, joiden esi-isät jätettiin alueelle villiytymään paikallisten varuskuntien lähdettyä pois 1800-luvulla. Vesipuhvelit voivat elää luonnossa noin 25-vuotiaiksi ja vankeudessa 29-vuotiaiksi.
Vesipuhvelit elävät 10–20 yksilön laumoissa, jotka toisinaan liittyvät isommiksi laidunlaumoiksi. Ne yrittävät välttää kuumuutta ja ruokailevat mieluusti varhain aamusta ja illalla. Niillä on tapana vilvoitella keskipäivällä vedessä tai mudassa. Villit vesipuhvelit elävät korkearuohoisissa tiheiköissä ja viidakoissa soiden lähettyvillä. Etelämpänä ne asustavat jokseenkin kovaperäisemmällä maalla.
Vesipuhvelit saavuttavat sukukypsyyden noin 3–3,5 vuoden iässä, ja kantoaika voi vaihdella 300–340 päivän välillä. Pariutuminen tapahtuu yleensä sadekauden lopulla, ja ne saavat yleensä yhden vasikan noin kahden vuoden välein maalis–toukokuussa.
