Valkohäntäkauris
Valkohäntäpeura eli valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus) on Amerikasta kotoisin oleva, peurojen alaheimoon kuuluva hirvieläinlaji. Se elää ihmisen siirtämänä vieraslajina ainakin Karibialla, Suomessa, Tšekissä ja Uudessa-Seelannissa. Laji tuotiin Suomeen 1930- ja 1940-luvuilla, ja nykyisin se on alueellisesti tärkeä riistaeläin. Luontaisella esiintymisalueellaan valkohäntäpeurasta tunnetaan kymmeniä alalajeja, jotka poikkeavat toisistaan ulkonäöltään ja kooltaan. Valkohäntäpeura on myös Pirkanmaan maakuntaeläin.
Amerikassa valkohäntäpeurat ovat hieman vaihtelevan värisiä alalajista ja elinympäristöstä riippuen. Tummimmat peurat elävät kosteilla ja metsäisillä seuduilla, vaaleimmat kuivilla ja aukeilla alueilla ja punertavimmat trooppisissa ympäristöissä. Suomessa elävä Pohjois-Amerikan itärannikon alalaji on väritykseltään kesällä punertavan ruskea. Syksyllä sen punertavuus vähenee ja talvisin kylkien ja selän normaalisti ruskea karvapeite saa harmahtavia sävyjä. Maha ja jalkojen sisäsivut ovat valkeat, samoin kuin noin 30 cm pitkän hännän alapuoli ja peräpeili, nenän ja silmien ympärykset sekä kurkku ja alaleuka. Tummien kylkien ja vaalean vatsan väriero on selvärajainen. Vasat ovat nuorena valkopilkullisia, mutta pilkut häviävät 3–4 kuukauden iässä. Amerikassa valkohäntäpeura saatetaan sekoittaa hyvin samannäköiseen muulipeuraan. Muulipeuralla on kuitenkin suuremmat korvat ja eri värinen häntä, minkä lisäksi lajien urosten sarvet ovat muodoltaan erilaiset. Lajit voidaan tunnistaa myös juoksutyyliensä perusteella: muulipeuran loikkiessa sen kaikki jalat kohoavat ja laskeutuvat yhtäaikaisesti, kun taas valkohäntäpeura ponnistaa hyppyyn takajaloillaan ja laskeutuu maahan etujaloillaan.
Valkohäntäpeurauroksilla on monihaaraiset, kaarevapiikkiset ja sisään- ja eteenpäin kaartuvat sarvet. Ne säilyvät päässä niin kauan kuin naaraat ovat kiimassa, mutta yleensä ne putoavat joulukuun lopulla tai tammikuussa. Kasvavissa sarvissa on aluksi ohut nukkamainen nahkapeite, joka myöhemmin irtoaa, kun urokset keloavat puita ja oksia sarvillaan ennen kiima-ajan alkamista.lähde?
Kooltaan valkohäntäpeura on hirveä paljon pienempi, mutta metsäkaurista suurempi. Täysikasvuisen yksilön ruumiinpituus on 150–180 cm, säkäkorkeus 90–105 cm ja paino 70–140 kg. Koska koko kuitenkin vaihtelee alalajin mukaan, mainitut mitat ovat tyypillisiä vain suurimmille alalajeille, kuten Suomessakin esiintyvälle O. v. borealis -muodolle. Amerikassa elävien pienimpien alalajien yksilöt painavat vain noin 20 kg. Urokset kasvavat huomattavasti suuremmiksi kuin naaraat. Suomessa täysikasvuisen naaraan teuraspaino on noin 35–40 kg, kun uroksella se vaihtelee yleensä 45–75 kilogramman välillä, mutta vanhat yksilöt voivat olla painavampiakin.lähde?
Valkohäntäpeuran luontainen levinneisyys Amerikassa ulottuu Kanadan Luoteisterritorioista ja Yukonin territoriosta Yhdysvaltojen ja Meksikon kautta Brasilian pohjoisosiin, Boliviaan ja Peruun asti. Pohjois-Amerikassa laji puuttuu Kalifornian ja Länsi-Coloradon väliseltä kuivalta alueelta. Laji on runsastunut Pohjois-Amerikassa metsien raivaamisen ja saalistajien vähenemisen vuoksi. Alun perin kanta oli vain noin puoli miljoonaa, mutta 1980-luvulla se oli yli 12 miljoonaa yksilöä. Nykyisinmilloin? pelkästään Yhdysvalloissa arvioidaan elävän noin 15 miljoonaa valkohäntäpeuraa. Runsautensa ja laajan levinneisyytensä ansiosta laji on IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa arvioitu elinvoimaiseksi. Muutamaa yksittäistä populaatiota ja alalajia, kuten Floridan Key Islandilla elävää pienikokoista keynvalkohäntäpeuraa (Odocoileus virginianus clavium), pidetään kuitenkin uhanalaisina. Guatemalalaiset populaatiot on mainittu CITES-sopimuksen III-liitteessä, joten niillä käytävä kauppa on paikallisesti rajoitettualähde?.
Eri alalajit ja niiden levinneisyysalueet ovat Amerikassa osittain sekoittuneet lukuisten siirtoistutusten takia. Eniten on siirrelty Minnesotan seudulta kotoisin olevan O. v. borealis-alalajin yksilöitä, jotka ovat lajinsa suurimpia edustajia. Suomeenkin tuodut valkohäntäpeurat olivat peräisin Minnesotasta ja edustivat siten todennäköisesti tätä samaa suurikokoista ja pohjoisiin oloihin sopeutunutta alalajia.
Istutettuja valkohäntäpeurakantoja elää myös lajin luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolella ainakin Karibialla, Uudessa-Seelannissa, Suomessa ja Tšekissä, joidenkin lähteiden mukaan myös Slovakiassa. Metsästykautena 2010–2011 Tšekissä arvioitiin elävän 411 valkohäntäpeuraa, joista saaliiksi saatiin 45 yksilöä. Suomesta Ähtärin eläinpuistosta on sen jälkeen siirretty Tšekkiin 14 valkohäntäpeuraa, jotta sikäläisen populaation geeniperimä monipuolistuisi. Lajin siirtoistutuksia on toteutettu myös Kuubassa sekä Karibianmeren Curaçaolla ja Yhdysvaltain Neitsytsaarilla, mutta niiden onnistumisista ei ole tietoa.
Amerikassa valkohäntäpeuran eri alalajit elävät hyvin monenlaisissa olosuhteissa ja ympäristöissä subtrooppisista metsistä hyvin kuiville alueille ja sademetsistä Keski-Amerikan savanneille. Lajia tavataan myös ihmisen läheisyydessä maaseudulla ja asutuksen läheisyydessä. Suomessa laji asustaa mieluimmin viljelyksiin rajoittuvissa lehti- ja sekametsissä ja purojen ja peltojen laidoilla. Se suosii aukkoisia ja pensastoisia lehto- ja kangasmaita. Jos se voi valita, se karttelee suuria havumetsäalueita. Kesäisin se suosii ruokailualueenaan luonnonympäristöjä ja keväisin ja syksyisin vastaavasti peltoja ja puutarhoja. Talvisin valkohäntäpeura muuttaa erillisille talvilaitumille, usein suurten kuusikoiden lähistölle ja asumattomien järvien rannoille, joissa lunta on vähemmän kuin muualla.
Niillä Amerikan seuduilla, joilla elää sekä valkohäntä- että muulipeuroja, valkohäntäpeurat suosivat alavien maiden kosteita puronvarsia ja muulipeurat vastaavasti kuivia ylänkömaita.
Valkohäntäpeura käyttää erilaisia ääniä yhteydenpitoon lajitovereidensa kanssa. Pääasiassa ne liittyvät ryhmän koossa pysymiseen, varoituksiin ja kiimaan. Vaaratilanteissa peura päästää voimakkaita suhahduksia muita varottaakseen. Esimerkkejä äänistä löytää verkosta esimerkiksi hakusanoilla ”white-tail deer vocals”.
Kesällä valkohäntäpeura elelee yksin, mutta talvireviireillä ne oleskelevat pienissä 4–8 yksilön laumoissa. Niillä on ympäristön laadusta riippuen 40–500 hehtaarin laajuinen reviiri, jota ei kuitenkaan puolusteta aktiivisesti. Valkohäntäpeura on yöeläin, mutta liikkuu myös päivisin.lähde?
Valkohäntäpeura nostaa häntänsä ylös silloin, kun se havaitsee jotakin epäilyttävää, tuntee itsensä uhatuksi tai kiihtyneeksi tai kun se pakenee. Tällöin pitkän hännän valkoinen alapuoli ja sen alta paljastuva vaalea peräpeili toimivat kauas näkyvänä varoitusmerkkinä. Lauman jäsen varoittaa muita peuroja tömäyttämällä etusorkkaansa terävästi maahan. Hännän ajoittainen heilauttaminen ruokaillessa on tarkoitettu pitämään laumaa koossa.lähde?
Amerikassa valkohäntäpeuroilla on monia luontaisia vihollisia puumasta suteen ja harmaakarhuun. Paikallisille ilveslajeille, punailvekselle ja kanadanilvekselle, ne ovat kuitenkin luonnonoloissa liian suuria saaliseläimiksi. Sen sijaan Suomen oloissa valkohäntäpeurat kerääntyvät talvisin joukoittain ruokintapaikkojen äärelle ja ovat siksi helpohkoa saalista euraasialaiselle ilvekselle, josta on tullut niiden merkittävin saalistaja uudella elinalueella.
Valkohäntäpeura aterioi herättyään ensi kerran aamunsarastuksen aikoihin ja toistamiseen illalla ja jatkaa ruokailua usein yöhön asti. Sen ravinto koostuu monenlaisista kasveista ja kasvinosista, kuten heinistä, ruohoista, varvuista, pensaiden ja puiden lehdistä, viljanjyvistä, tammenterhoista, marjoista ja omenoista sekä sienistä. Erityisesti se pitää maitohorsmasta. Amerikan ankarilla aavikkoilmaston alueilla valkohäntäpeura elää erilaisilla kaktuksilla ja jukilla. Sokerintuotantoalueilla sokerijuurikas on paikoin merkittävä osa syksyn ja alkutalven ravintoa. Talvisin männyn ja varsinkin katajan neulasilla ja vuosikasvaimilla sekä pihlajan, haavan ja pajujen oksilla on ravinnossa suuri osuus. Se myös kaivaa lumen alta ruohoja, mustikan ja puolukan varpuja ja jäkälää.
Paksu, yli puolimetrinen lumikerros haittaa valkohäntäpeurojen liikkumista ja luontaista ravinnonhankintaa. Pienisorkkaisilla jaloilla ei ruoan kaivu lumesta onnistu. Lisäksi eläimet pyrkivät talvisin kerääntymään suuriin laumoihin, jotka helposti kuluttavat pienen alueen ravintovarat loppuun. Suomessa ne selviävätkin talvisin paljolti metsästäjien suorittaman riistaruokinnan avulla. Ruokintaan käytetään eniten omenia ja juureksia, kuten perunaa, porkkanaa ja punajuurta sekä viljaa, heinää ja lehtikerppuja. 1990-luvulla suoritettujen kyselyjen ja laskentojen perusteella Suomessa on keskimäärin yksi ruokintapaikka kolmea peuraa kohden.lähde?
Valkohäntäpeuran kiima-aika on yleisimmin loppusyksyllä ja alkutalvella marras-joulukuussa, mutta siinä esiintyy suurta vaihtelua. Joskus naaras saattaa olla kiimassa jopa maaliskuussa. Kiiman aikana uros kerää ympärilleen useita naaraita haaremiksi, jota se puolustaa muita uroksia vastaan. Naaras synnyttää toukokuun lopulla tai kesäkuussa 1–2, joskus jopa 3, vasaa. Hyvissä laidunoloissa kaksivasaisuus on tyypillistä. Aluksi vasat pysyttelevät paikoillaan jossakin heinikon kätköissä, kunnes muutaman viikon ikäisinä alkavat seurata emoaan. Emo imettää niitä neljän kuukauden ikäisiksi asti. Ensimmäisenä elinvuotenaan naaras- ja urosvasat selviytyvät yhtä todennäköisesti, mutta sen jälkeen naaraat säilyvät uroksia selvästi useammin hengissä. Metsästyspaine kohdistuu voimakkaammin uroksiin kuin naaraisiin. Naaraat myös elävät vanhemmiksi kuin urokset.lähde?
Valkohäntäpeura saavuttaa luonnossa vain harvoin yli kymmenen vuoden elinikää. Vanhin tunnettu lajin yksilö eli vankeudessa lähes 22-vuotiaaksi.
