Supikoira (Nyctereutes procyonoides) on alun perin Itä-Aasiasta kotoisin oleva pienikokoinen ja pitkäkarvainen koiraeläinlaji. Se on levinnyt istutettuna vieraslajina Ural-vuoriston länsipuolelle Eurooppaan. Suomeen se on vaeltanut sekä Karjalankannasta pitkin että Laatokan pohjoispuolelta. Sitä pidetään nykyään Suomen luonnon haitallisena vieraslajina. Supikoira poikkeaa elintavoiltaan muista koiraeläimistä, sillä se syö paljon kasviravintoa ja voi vaipua talviuneen.
Yö
YöllinenPä
PäiväeläimetKa
Kaikkiruokaiset eläimetMa
MaanpäällinenVa
Vanhat eläimetKa
Kaivavat eläimetZo
ZoochoryLu
LuonnonvarainenVi
ViviparousPe
PetoeläimetYk
Yksiavioiset eläimetSo
Sosiaaliset eläimetTa
TalvihorrosR
alkaaSö
Söpöjä eläimiäPö
Pörröiset eläimetSupikoiran kokonaispituus on noin 65–100 senttimetriä, josta vartalon osuus on 45–70 senttimetriä ja hännän 20–30 senttimetriä. Supikoiran säkäkorkeus on 20–30 senttimetriä. Eläin painaa 5–10 kilogrammaa, ja on painavimmillaan syksyllä ennen talviunen alkamista. Turkistarhoilla kasvatetut supikoirat voivat kasvaa yli 10 kilogramman painoisiksi ja poiketa väritykseltään luonnonvaraisista yksilöistä. Pitkä ja tuuhea mustan-, ruskean-, harmaan- ja valkoisenkirjava turkki saa sen näyttämään todellista kokoaan suuremmalta. Turkki on paksuin syksyllä ja talvella, ja sen pohjavilla on hyvin tiheää. Nuoret yksilöt ovat lyhytkarvaisempia ja ruskeampia kuin aikuiset.
Supikoiran korvat ovat pyöreäkärkiset, lyhyt ja terävä kuono on valkoinen ja silmänympärykset, posket, jalat ja vatsa mustat. Kaukaa katsottuna supikoiran vartalo voi näyttää poikkiraitaiselta. Pää on suhteellisen pieni, raajat ovat ohuet ja lyhyet. Supikoira muistuttaa ulkonäöltään puolikarhuihin kuuluvaa pesukarhua eli supia, mistä se on saanut suomen- ja englanninkieliset nimensäkin. Myös supikoiran tieteellinen lajinimi procyonoides viittaa pesukarhuihin (Procyon).
Supikoira elää luontaisesti Tyynenmeren läheisyydessä Itä-Aasiassa, jossa sen levinneisyys ulottuu Japaniin, Itä-Kiinaan, Mongoliaan, Korean niemimaalle, Venäjälle ja Vietnamiin. Sen leviämisen luontaisesti Aasian keskiosiin ja lännemmäs ovat estäneet luultavasti mantereen sisäosien ankarat talvet.
Supikoiran tyypillistä elinympäristöä ovat kosteat ja rehevät lehti- ja sekametsät, joissa on runsaasti aluskasvillisuutta. Laji viihtyy erityisesti soiden, järvenrantojen, jokien ja purojen läheisyydessä ja erityisesti syksyisin peltojen laitamilla. Sitä ei yleensä tavata suurissa luonnontilaisissa erämaissa. Suomen saaristossa laji suosii kuitenkin kuivia mäntymetsiä, joissa kasvaa variksenmarjaa. Supikoiria elää myös ihmisasutuksen lähellä, ei kuitenkaan kaupunkien keskusta-alueilla.
Supikoira on ilmeisesti ainoa koiraeläinlaji, joka ei hauku.
Supikoira on elintavoiltaan huomattavan samankaltainen kuin näätäeläimiin kuuluva mäyrä. Se on yöeläin, joka viettää päivät pesässään. Supikoira käyttää usein ketun tai mäyrän kaivamaa valmista luolaa, mutta voi myös itse kaivaa kolon esimerkiksi mäenrinteeseen, suuren kiven alle tai rakennuksen, kuten ladon, lattian alle. Joskus se voi elää luolastossa, jota samanaikaisesti käyttää myös mäyrä, mutta tämä on hyvin harvinaista. Pesän lähellä on erityisiä käymälöitä, joihin kaikki reviirin yksilöt tekevät tarpeensa. Käymälät ovat osa reviirin rajojen merkintää, ja niitä on tiheimmässä kesäisin.
Supikoirat elävät yleensä pareittain. Kesästä syksyyn ja toisinaan talvenkin yli emoilla on poikaset seuranaan. Lajin reviirin koko vaihtelee: Japanin tanukeilla tyypillisen elinpiirin laajuus on 10–50 hehtaaria ja Euroopan ussurinsupikoirilla 100–200 hehtaaria, joskus kaikkein karuimmilla alueilla enintään 2 000 hehtaaria. Se on eläimen kokoon nähden siis suhteellisen pieni. Reviirirajat eivät ole kovin tiukat, vaan useat parit voivat käyttää samoja ruokailupaikkoja; samoilla alueilla liikkuvien parien välisiä suhteita ei kuitenkaan tunneta kovin hyvin. Sosiaalisissa tilanteissa ne viestivät pitämällä häntäänsä ilmassa. Arvojärjestyksessä alimpana olevat eivät kuitenkaan heiluta häntäänsä. Yhdessä elävät supikoirat sukivat usein toistensa turkkeja.
Tarvittaessa supikoira voi nukkua talviunta, toisin kuin muut koiraeläimet. Tätä tapahtuu kuitenkin vain pohjoisilla alueilla, Keski-Euroopassa supikoirat ovat hereillä vuoden ympäri. Unen aikana sen aineenvaihdunta hidastuu neljänneksellä. Lumen tulon mukaan marras–joulukuussa alkava ja helmi–huhtikuussa päättyvä talviuni ei ole yhtäjaksoista niin kuin karhulla tai mäyrällä, vaan supikoira voi tulla suojakeleillä tai rasvakerroksen ehtyessä ulos pesästään ulostamaan ja etsimään ravintoa. Matalajalkaisena ja kapeatassuisena se ei kuitenkaan pysty liikkumaan kovin syvässä lumihangessa, joten se käy yleensä vain muutaman sadan metrin päässä ja palaa pesään muutaman tunnin tai päivän kuluttua. Koska supikoiran talviuni alkaa myöhään ja päättyy jo varhain keväällä, se voi toisinaan nukkua samassa luolastossa myöhemmin heräävän mäyrän kanssa. Jos supikoira ei ehdi poistua pesästä tarpeeksi aikaisin, mäyrä saattaa tappaa sen.
Supikoira on kaikkiruokainen, ja sen ravinnonkäyttö vaihtelee elinalueen ja vuodenaikojen mukaan. Se syö myyriä, hiiriä, sammakoita, kaloja, marjoja, hedelmiä, juureksia, viljaa, hyönteisiä, matoja, etanoita, raatoja ja linnunmunia, jopa ruohoja ja vihanneksia. Eteläisten alueiden yksilöt syövät enemmän hyönteisiä ja kasviravintoa kuin pohjoisten alueiden. Eläin vierailee mielellään tunkioilla ja kaatopaikoilla etsimässä ruuantähteitä. Valmistautuessaan syksyllä talviuneen, supikoira keskittyy syömään etupäässä marjoja, varsinkin mustikkaa ja puolukkaa, sekä viljaa. Niillä eläin kerryttää nahkansa alle ja sisäelinten ympärille paksun rasvakerroksen. Huonoja marjasyksyjä seuraavina talvina supikoiria kuolee paljon, ja hengissä selvinneetkin ovat keväällä huonossa kunnossa.
Saalistajana supikoira on suhteellisen kömpelö, mutta saa toisinaan kiinni jänisten ja maassa pesivien lintujen poikasia. Yöllä saalistavana eläimenä sen on havaittu saalistavan myös maassa nukkuvia aikuisia lintuja, kuten metsäkanalintujalähde?. Sen näköaisti on muihin koiraeläimiin verrattuna heikko, joten ravintoa etsiessään se käyttää enimmäkseen hajuaistiaan. Sen hampaistokaan ei sovellu suurten saaliiden tappamiseen, sillä sen kulma- ja raateluhampaat ovat suhteellisen pienikokoiset. Poskihampaat sen sijaan ovat hyvin kehittyneet, kuten muillakin tyypillisesti kaikkiruokaisilla nisäkkäillä. Supikoiran suolisto on myös pidempi kuin muilla, pääasiassa lihaa syövillä koiraeläimillä. Tutkimuksissa on havaittu, että supikoiran yleistymisellä Suomessa on ollut osuutta metsäkanalintujen ja sorsien vähenemiseen. Tosin vaikutukset voivat olla vain paikallisia. Tutkimuksissa on vähimmilläänkin havaittu yli viisi prosenttia supikoirista käyttäneen lintuja ravinnokseenlähde?. Huonoista saalistajaominaisuuksistaan huolimatta supikoiralla voi paikallisesti olla vaikutusta riistalintu- ja sammakkoeläinkantoihin, sillä se on usein erittäin runsaslukuinen verrattuna alkuperäisiin petoeläinlajeihin, kuten kettuun, ja se liikkuu mielellään rannoilla, kosteikoissa ja muissa lintujen ja sammakoiden suosimissa pesimäympäristöissä. Myös supikoiran saalistus keskittyy kotoisia lajeja tehokkaammin poikasiin ja linnunmuniinlähde?. Vastaavasti supikoirasta voi olla myös hyötyä ihmisille, sillä se syö rottia, myyriä ja piisameita.
Supikoiran kiima-aika ajoittuu helmi–maaliskuuhun, heti talviunesta heräämisen jälkeen. Pari pysyttelee yleensä yhdessä vuodesta toiseen, joskin urokset saattavat toisinaan nahistella keskenään naaraista. Ne tuottavat yleensä yhden poikueen vuodessa. Muiden koiraeläinten tapaan supikoiratkin jäävät parittelun jälkeen hetkeksi toisiinsa kiinni. Supikoira lisääntyy tehokkaasti, sillä jopa 90 prosenttia naaraista synnyttää vuosittain. Naaras synnyttää 60–63 vuorokauden kantoajan jälkeen touko–kesäkuussa pesäänsä yleensä 6–12 sokeaa tumma- ja pehmeäturkkista pentua. Poikasten lukumäärä vaihtelee edeltäneen talven ankaruuden ja naaraalle tarjolla olleen ravinnon, varsinkin myyrien, määrän mukaan. Vankeudessa poikasia voi syntyä kerralla jopa yli 20. Pentujen silmät avautuvat 9–10 vuorokauden kuluttua, ja muutamia päiviä myöhemmin pennut ottavat ensiaskelensa pesän ulkopuolella.
Uros avustaa poikasten hoidossa heti alusta alkaen. Se vahtii ja lämmittää pentuja naaraan ollessa ravinnonhaussa, ja viettää pesällä jopa enemmän aikaa kuin naaras. Urokset ovatkin alkukesällä usein laihoja, koska ne eivät ehdi itse syödä niin paljon kuin naaraat. Naaras ruokailee paljon, koska pennut syövät vain maitoa; useimmista muista koiraeläimistä poiketen supikoirat eivät tuo pennuille kiinteää ravintoa. Syynä on se, että varsinkin alkukesällä supikoira syö enimmäkseen pienikokoisia saaliseläimiä, kuten hyönteisiä ja sammakoita. Emot voivat siirtää poikaset toiseen pesään, jos ne kokevat ensimmäisen pesäpaikan turvattomaksi. Noin kuukauden ikäisinä poikaset vieroitetaan maidosta. Tällöin niiden karkea päällyskarva näkyy jo selvästi. Noin kolmen kuukauden ikäisinä pennut seuraavat emojaan saalistusretkille. Puolivuotiaana ne ovat miltei täysikasvuisia ja selviytyvät omillaan, mutta pysyttelevät usein seuraavan talven yli emojensa seurassa, kunnes ovat valmiita perustamaan oman perheensä.
Nuorten supikoirien kuolleisuus on suuri: poikasista arviolta vain joka kymmenes jää henkiin. Niitä uhkaavat esimerkiksi saalistajat, syyhyn, penikkataudin ja rabieksen tapaiset sairaudet, loiset, saasteet, lumi, liikenne sekä metsästys. Supikoiralla on oma kirppulajinsa, Chaetopsylla globiceps (synonyymi Achaetopsylla kohauti). Koiraeläimeksi supikoira on hidas ja heikkoleukainen, ja jää siksi helposti suurempien petoeläinten saaliiksi. Ahdistettuna se voi painautua tai heittäytyä maahan ja esittää kuollutta, eikä reagoi silloin edes kosketukseen. Taitavana uimarina se voi myös paeta saalistajaa veteen. Erityisesti susi on merkittävä supikoirien saalistaja. On havaittu, että susikannan runsastuminen tietyllä alueella johtaa siellä kettu- ja supikoirakantojen pienenemiseen ja metsäkanalintujen runsastumiseen, koska suurpedot tappavat pienempiä petoja vähentääkseen kilpailua ravinnosta.
Supikoira voi vankeudessa elää jopa 16-vuotiaaksi, mutta luonnossa elinikä jää yleensä alle puoleen tästä.
