Suomenpeura, Petra
Metsäpeura eli suomenpeura, itämurteissa petra (Rangifer tarandus fennicus) on suurikokoinen ja havumetsissä elämiseen sopeutunut peuran (Rangifer tarandus) alalaji, jota tavataan vain Suomessa ja Luoteis-Venäjällä. Metsäpeura oli kivikaudelta lähtien suomalaisen erä- ja pyyntikulttuurin tärkeimpiä saaliseläimiä, mikä johti sen häviämiseen nykyisen Suomen alueelta 1800-luvun lopulla. Kanta säilyi vain Vienan Karjalassa, josta metsäpeurat alkoivat levitä takaisin Suomen puolelle Kainuuseen 1940–1950-luvuilla. Myöhemmin niitä takaisinistutettiin myös Suomenselälle. Metsäpeura luokitellaan Suomessa nykyisin silmälläpidettäväksi, eikä sitä pidetä enää uhanalaisena. Venäjällä kannan säilymistä sen sijaan uhkaavat salametsästys ja risteytyminen porojen kanssa.
Metsäpeura muistuttaa ulkonäöltään muita peuran alalajeja, kuten tunturipeuraa ja sen kesyä muotoa poroa, mutta on niitä kookkaampi ja pidempijalkaisempi. Metsäpeura onkin yksi suurimmista peuran alalajeista. Sen ruumiinpituus on 180–220 senttimetriä ja hännän pituus 10–15 senttimetriä. Hirvaat ovat selvästi vaatimia suurempia, mikä näkyy erityisesti painossa. Vaadin painaa 60–100 kilogrammaa, mutta hirvas voi painaa 150–250 kilogrammaa. Koostaan huolimatta metsäpeura vaikuttaa kevytrakenteisemmalta kuin poro. Syynä ovat sen korkeammat koivet, säärevämmät jalat ja hoikempi ruumis. Pitkät raajat ovat sopeutuma havumetsävyöhykkeen syvään ja pehmeään lumeen. Tunturipeuran ja poron elinympäristössä tundralla ja tuntureilla lunta on vähän tai se on kovaksi pakkautunutta, joten niillä on metsäpeuraa lyhyemmät jalat ja leveät, lumikenkämäiset sorkat. Metsäpeuran sorkat ovat suhteellisen pitkät, minkä ansiosta puolikuun muotoiset askeleet ovat hieman pidempiä kuin porolla. Erona ovat myös tummempi ja tasaisempi väritys, leveämpi kuono ja suuremmat sierainten hajuonkalot kuin porolla. Peuralle tyypilliseen tapaan kummallakin sukupuolella on sarvet. Metsäpeuralla on kapeammat sarvet kuin porolla. Kapeat sarvet helpottavat metsässä liikkumista. Metsäpeuran säkäkorkeus on 10–20 senttimetriä korkeampi ja pää on pidempi ja kapeampi kuin porolla. Varman määrityksen tekeminen on kuitenkin hankalaa, varsinkin kun Kainuussa ja Venäjällä alalajit ovat risteytyneet keskenään.
Metsäpeurat laiduntavat kesäisin reheväkasvuisilla soilla ja siirtyvät talveksi sellaisiin metsiin, joissa on hyviä jäkäläkankaita. Ne liikkuvat myös järvien rannoilla laiduntamassa, ja talvisin avosoilla ja järvien jäällä suojassa pedoilta. Järviä käytetään myös vaellusreitteinä. Osa yksilöistä viihtyy talvisin heinäpelloilla syömässä ruohoa.
Ensimmäiset metsäpeurat vaelsivat Pohjois-Eurooppaan viime jääkauden jälkeen noin 10 000 tai 7 000 vuotta sitten idästä ja kaakosta. Niitä esiintyi muuallakin Euroopassa, esimerkiksi Puolasta metsäpeura hävisi vasta 1500-luvulla. Vielä 1600-luvulla metsäpeuraa tavattiin kaikkialla Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Venäjän Karjalassa levinneisyys ulottui 1700-luvulla Kantalahdesta Äänisjärvelle. Myöhemmin poronhoito, liiallinen metsästys ja ilmaston lämpeneminen alkoivat verottaa kantaa etenkin Suomessa. Peurakanta taantui ensin varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Länsi- ja Keski-Suomessa. Maan viimeiset laumat nähtiin 1880-luvulla Suomenselällä ja vuonna 1910 Kuhmossa, minkä jälkeen metsäpeura hävisi Suomesta kokonaan. Suomen lajistosta silloin jo kadonnut metsäpeura rauhoitettiin vuonna 1913. Vuonna 1921 Kuolan suunnasta vaelsi rajan yli yksinäinen hirvas, joka kuitenkin joutui savukoskelaisen poromiehen ampumaksi.
Talvella metsäpeurat syövät lähes yksinomaan jäkäliä, lähinnä poronjäkälää, jota ne kaivavat sorkillaan esiin lumesta. Jäkälässä on vain vähän hivenaineita ja valkuaisia, mutta paljon hiilihydraatteja. Jäkälän osuus talviravinnosta riippuu paljolti siitä, kuinka vaikeaa sen esiinkaivaminen on. Peura löytää jäkäläisimmät kohdat lumen alta tarkan hajuaistinsa avulla. Hankeen jääneet turvanjäljet ovat merkki siitä, että haju ei ollut tarpeeksi voimakas kohdan esiinkaivamiseen. Keski- ja kevättalven vaikeissa lumiolosuhteissa jäkälänkaivu keskittyy ohutlumisimmille alueille, kuten järvien rannoille, joissa lunta on vähemmän kuin syvemmällä metsässä. Kun rannat on kertaalleen kaivettu läpi, peurat siirtyvät seuraavalle järvelle. Kun jäkälän saanti vaikeutuu, metsäpeurat turvautuvat puiden alaoksilla kasvaviin luppoihin ja naavoihin. Peurat käyttävät talvellakin myös kasviravintoa ja syövät etenkin jäkälän puutteessa varpuja, saroja, edelliskesän heinää ja järvikaislaa, jota ne kaivavat soilta ja järvien rannoilta. Metsäpeuralle kelpaavat esimerkiksi raatteen juuret. Ne saattavat myös tulla pelloille kaivamaan lumen alta ruohoa ja viljan jäänteitä. Talvella metsäpeuran talvilaidunnusalue on noin kymmenesosa kesän laitumesta muun muassa sen takia, että peuralle sopivat talviruokailualueet ovat pieniä. Yleensäkin peuran on vaikeampi saada talvella ravintoa kuin kesällä. Metsäpeura syö ja lepää ympäri vuorokauden 2–4 tuntia kerrallaan pimeälläkin.
Jo huhtikuussa metsäpeura alkaa syödä kasvamaan lähtenyttä tupasvillaa.
Metsäpeurat siirtyvät yleensä kesäksi kasviruokavalioon, ja voivat vaeltaa jopa kymmenien kilometrien päähän talvilaitumilta. Peura pystyy syömään satoja erilaisia kasvilajeja, muun muassa saraa, heinää, kortteita ja maitohorsmaa.
Erityisesti hirvaat jäävät yleensä talvilaitumille tai niiden tuntumaan. Niiden kesäravintoa ovat lehtipuiden lehdet, ruohot ja poronjäkälä. Vaadin syö kesällä pelkästään vihreitä kasveja, ja se laiduntaa vasojensa kanssa etenkin soilla. Erityistä herkkua on raate, joka tunnettiinkin aiemmin peuranvehkana. Syksyisin sienet ovat metsäpeuralle tärkeää ravintoa. Ravinnon määrä ja sukupuoli vaikuttavat suuresti peurojen liikkumiseen. Menneinä vuosisatoina peurat tunnettiin pitkistä talvivaelluksistaan, jotka ulottuivat satojen kilometrien päähän kesälaitumista. Vaellusten syynä oli runsaan peurakannan aiheuttama laidunnuspaine, mikä pakotti peurat liikkumaan laajemmalla alueella. Nykyään peuroja on vähemmän ja vaelluksetkin ovat pienempiä jäkälikköjen ja järvenrantalaitumien paremman kunnon ansiosta. Siksi peurojen talvivaellukset ovat pidentyneet Suomessa kannan kasvaessa, ja vastaavaa on havaittu myös Venäjän Karjalassa. Kainuussa kesä- ja talvilaitumet sijaitsevat nykyisin jo yli sadan kilometrin päässä toisistaan. Pidentyneet vaellusmatkat ovat riski pienentyneille populaatioille, sillä eläimet saattavat kulkiessaan esimerkiksi jäädä autojen alle tai joutua petojen saaliiksi.
Metsäpeurojen kiima- eli rykimä-aika on syys-lokakuussa, jolloin hirvaat hakeutuvat vaatimien ja vasojen kesälaitumille. Hirvaat kokoavat noin 10–30 eläimen kiimatokkia, joissa on yleensä yksi hallitseva hirvas, joka puolustaa tokkaansa muilta hirvailta. Vilkkaimmillaan rykimäaika on lokakuun puolenvälin jälkeen. Kiiman lopulla tokkiaan puolustavat hirvaat ovat niin uupuneita, että muutkin hirvaat saattavat päästä parittelemaan. Metsäpeuravaatimen kanto-aika on noin 7 kuukautta, ja vasat syntyvät touko-kesäkuun vaihteessa. Vasoja on yleensä yksi, harvoin kaksi. Vaadinten on todettu käyttävän samoja vasomisalueita vuodesta toiseen. Paikka on yleensä syrjäinen puronvarsikorpi tai vanha mustikan peittämä kuusimetsä. Peuravaadin viettää aluksi vasansa kanssa hyvin huomaamatonta elämää, ja siirtyy kesäkuun alkupuolella punaruskeiden vasojensa kanssa soille. Syksyn kiima-aikana emo vieroittaa vasansa ja vasa siirtyy kasvisravintoon. Vasa pysyy emonsa mukana koko talven ja seuraa emoaan vasomisalueelle saakka, mutta emä karkottaa sen luotaan ennen uuden vasan syntymää.
Metsäpeura ja poro ovat samaa lajia, joten ne pystyvät saamaan keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Risteytymistä on tapahtunut Suomessa lähinnä Kainuussa, jossa metsäpeurojen elinalue rajautuu poropaliskuntaan. Alalajien sekoittumisen vähentämiseksi poronhoitoalueen etelärajalle rakennettiin 1990-luvulla yli 80 kilometrin mittainen aita, jolla pyritään estämään peurojen liikkuminen Suomussalmelta Kuhmoon ja toisin päin. Rotupuhtautta edistetään myös aktiivisesti poistamalla havaitut risteymäyksilöt poroerotuksissa ja metsästämällä. Risteymiä on metsästetty erityisissä rodunpuhdistusjahdeissa, jollaiset järjestettiin Kainuussa viimeksi talvella 2002–2003.
Metsäpeura on ollut aikaisemmin Suomen merkittävin riistaeläin, ja on arvioitu että ensimmäiset asukkaat, jotka nykyiselle Suomen alueelle siirtyivät, olisivat saapuneet juuri metsäpeuralaumojen vaelluksen perässä. Niitä metsästettiin Saarijärven korkeudella vielä Suomusjärven kulttuurin aikana. On esitetty arvioita siitä, että tuon kulttuurin merkittävimmät metsästysaseet, liuskekeihäät, olisi tarkoitettukin nimenomaan peuranpyyntiin. Tällöin niiden vähittäinen käytöstä poisjääminen kampakeraamiselle ajalle tultaessa johtuisi peurakannan pienenemisestä ja häviämisestä. Tähän viittaa myös se, että pohjoisilla alueilla, missä peurakanta säilyi, liuskekärkisiä keihäitä käytettiin vielä koko lopun kivikauden ajan. Metsäpeuraa pyydettiin yleensä lajin vaellusreiteiltä väijytyksillä ja pyyntikuopilla.
Nykyisinkin metsäpeura kuuluu Suomessa riistaeläimiin. Sen metsästysaika kestää syyskuun viimeisestä lauantaista tammikuun 31. päivään. Vaadin, jota seuraa alle vuoden ikäinen vasa, on kuitenkin aina rauhoitettu. Metsäpeura kirjattiin metsästyslakiin vuonna 1993. Peurajahdit alkoivat Kainuussa vuonna 1996 ja Suomenselän Perhossa 1998. Pääsyynä metsästykselle ovat Pohjanmaalla olleet peurojen aiheuttamat maatalousvahingot. Yleisin metsäpeuran metsästysmuoto on pellon laidalla kyttääminen. Metsäpeuran metsästäminen on nykyisin rajoitettua, eikä sitä ole sallittu Kainuussa lainkaan vuoden 2002 jälkeen. Metsästysvuodelle 2009-2010 myönnettiin ainoastaan 35 kaatolupaa, kaikki Pohjanmaan Suomenselälle. Vuosina 2004–2009 koko Suomen vuosittainen metsäpeurasaalis on vaihdellut 40 ja 141 yksilön välillä.
Laillisen metsästyksen lisäksi metsäpeuroja kuolee Suomessa jonkin verran salametsästyksen takia. Luvatta tapetun metsäpeuran ohjeellinen korvausarvo on 2 600–3 900 euroa. Huhtikuussa 2011 tuli voimaan rikoslain uudistus, jonka mukaan suden, ahman, karhun, ilveksen, saukon ja metsäpeuran laitonta tappamista käsitellään automaattisesti törkeänä metsästysrikoksena. Poliisi saa hyödyntää törkeän metsästysrikoksen selvittämiseksi muun muassa televalvontaa.
