Pullonokkadelfiini
Pullokuonodelfiini eli pullonokkadelfiini (Tursiops truncatus) on yleisin ja tunnetuin delfiinilaji. Lajia tavataan miltei kaikissa merissä paitsi napa-alueiden merialueilla. Yleensä delfinaarioissa olevat delfiinit ovat pullokuonodelfiinejä.
Populaarikulttuurissa pullokuonodelfiinien tunnetuin edustaja on useissa tv-sarjoissa ja elokuvissa esiintynyt Flipper-delfiini, jota ehti esittää vuosien varrella useampikin yksilö.
Pullokuonodelfiineiden väritys on harmaa. Se vaihtelee selkäevän tummanharmaasta hyvin vaaleanharmaaseen ja vatsanalusen melkein valkoiseen. Tämä väritys tekee delfiinistä hyvin vaikean erottaa niin ala- kuin yläpuoleltakin. Ylä- ja alaleukojen pituus antaa delfiinille sen pullokuono-nimen. Eläimen oikea kuono eli nokka eli nenä on kuitenkin pään päällä oleva puhallusaukko, missä näkyy nenän rakenne sen ollessa avoinna. Pullokuonodelfiinin kasvoilla on tunnusomainen ”hymy”.
Aikuisten delfiinien pituus voi vaihdella kahdesta neljään metriin ja paino 150 kilogrammasta 650 kilogrammaan. Useimmiten ne kuitenkin painavat noin 200–300 kg. Urokset ovat hiukan pidempiä ja huomattavasti painavampia kuin naaraat. Delfiinin koko näyttäisi riippuvan sen asuinalueesta. Suurin osa tähän liittyvästä tutkimuksesta on suoritettu pohjoisella Atlantilla, missä tutkijat ovat erottaneet kaksi ekotyyppiä. Lämpimämmissä ja matalammissa vesissä asuvat delfiinit ovat pienikokoisempia kuin kylmien ja syvien vesien serkkunsa.lähde? Skotlannissa mitattujen delfiinien keskiarvo oli vähän alle neljä metriä, mutta Floridassa mitattujen vain noin 2,5 metriä. Kylmemmissä vesissä oleskelevilla delfiineillä on myös korkeampi rasvaprosentti ja niiden veri sopeutuu paremmin syviin sukelluksiin.
Pyrstönpäät ja selkäevä ovat muodostuneet tiheästä kudoksesta, eikä niissä ole luuta tai lihasta. Eläin liikkuu eteenpäin liikuttamalla pyrstöä ylös ja alas. Sivuevät toimivat ohjauksessa. Niissä on samantapainen luusto kuin maanisäkkäillä, joista delfiinit ja muut merinisäkkäät ovat kehittyneet 50 miljoonaa vuotta sitten.
Pullokuonodelfiini on laajalle levinnyt ja elinvoimainen laji. Sitä tavataan kaikissa maailman valtamerissä, varsinkin lämpimissä vesissä. Pohjoisessa lajin levinneisyysalue ulottuu Färsaarille ja eteläisellä pallonpuoliskolla Uuden-Seelannin tasalle.
Ainoastaan Mustallamerellä tavattava Tursiops truncatus ponticus-alalaji on arvioitu erittäin uhanalaiseksi.
Pullokuonodelfiini on Itämerellä harvinainen vierailija, ja Suomen aluevesillä laji on havaittu tiettävästi vain kolmesti. Suomen ensimmäinen kirjattu havainto on vuodelta 1905, jolloin yksinäinen naaras nähtiin uimassa Tammisaaren saaristossa. Hieman myöhemmin samana vuonna kyseinen yksilö löydettiin ammuttuna ja rantaan ajautuneena Hankoniemen Lappohjasta. Se on nykyisin Helsingin yliopiston kokoelmissa. Suomen toinen pullokuonodelfiini nähtiin Porvoon saaristossa vuonna 1953. Kolmas pullokuonodelfiinihavainto tehtiin Kemiönsaaren edustalla Turun saaristossa 20. toukokuuta 2020.
Pullokuonodelfiinit yleisimmin uivat 5–11 km/h nopeudella, mutta lyhyitä matkoja ne voivat uida jopa 40 km/h.
Delfiinin pitää nousta pintaan hengittämään 5–8 minuutin välein, mutta useimmin ne ovat veden alla vain muutamia minuutteja. Eläinten uni on hyvin kevyttä. Tutkijat ovat ehdottaneet, että delfiinin aivopuoliskot vuorottelisivat unirytmiä keskenään.lähde? On myös ehdotettu, että delfiineillä olisi lyhyitä "mikrounen" hetkiä.lähde?
Yleensä delfiinit elävät enintään 12 yksilön ryhmissä. Ne ovat pitkäaikaisia sosiaalisia ryhmiä. Yleensä naaraat ja niiden poikaset elävät näissä ryhmissä ja nuoret delfiinit omissaan. Useimpia ryhmiä voi liittyä yhteen ja muodostaa sadan tai useamman yksilön ryhmän. Urokset elävät useimmiten yksin tai pienessä 2–3 yksilön ryhmässä ja liittyvät naaraiden seuraan vain lyhyiksi ajoiksi kerrallaan.
Laji on tunnettu sen ystävällisestä luonteesta ja uteliaisuudesta vedessä tai veden lähellä olevia ihmisiä kohtaan. Sukeltajille delfiinien tutkimukset eivät ole ollenkaan tuntemattomia tilanteita, ja usein eläimet sallivat taputuksia tai silityksiä. Tiedossa on tapauksia, jolloin delfiinit ovat nostaneet haavoittuneita sukeltajia pintaan turvaan, tapa mitä eläimet tekevät myös omille haavoittuneilleen. Tällaiset tapaukset ovat ansainneet niille lisänimen ”ihmisen paras ystävä meressä”. Marraskuussa 2004 Uudessa-Seelannissa pullokuonodelfiinien ryhmä suojeli kolmea rantavahtia valkohailta noin 40 minuutin ajan ja auttoi sitten heidät rantaan.
Kaikesta huolimatta delfiinit ovat petoeläimiä, ja ne osoittavat aggressiivisuutta. Urokset taistelevat keskenään naaraista ja vallasta. Pullokuonodelfiinit ovat myös hyökkääviä haita ja pienempiä delfiinejä kohtaan. Lisääntymiskauden aikana urokset kamppailevat toistensa kanssa sitkeyttään ja kokoaan hyväksikäyttäen.
Naaraat elävät yleensä noin 40 vuotta. Nähtävästi stressaavampi elämä verottaa uroksien elämästä niin paljon, että ne elävät harvoin yli 30-vuotiaiksi.lähde?
Pullokuonodelfiinit syövät pieniä kaloja ja joskus kalmareita, rapuja, mustekaloja ja muita pieniä eläimiä. Niiden pyöreäpäiset hampaat sopivat pitelyyn mutteivät pureskeluun. Pullokuonodelfiinit saalistavat muiden delfiinien tavoin yleensä laumoissa. Kun kalaparvi on löytynyt, delfiinit toimivat ryhmänä ja pitävät kalat lähellä toisiaan. Ne paimentavat saaliskaloja tiheäksi parveksi, josta ne vuorotellen aterioivat. Delfiinit voivat myös ajaa kalaparven esimerkiksi matalikolle, jossa saalis on helpompi sumputtaa ja saada kiinni. Saalistuksessa saattaa olla mukana myös muita delfiinilajeja. Delfiini voi kalastaa myös yksinään, mutta silloin ruokana on pohjakaloja. Joskus eläimet iskevät kalan tajuttomaksi (tai tuovat pois vedestä) helpottaakseen kiinnisaamista ja syömistä.
Pullokuonodelfiinien yleisimpiä saalistajia ovat isot hait, kuten härkähai (Carcharhinus leucas), tiikerihai (Galeocerdo cuvier) ja sumuhai (Carcharhinus obscurus).
