Sorkkaeläimet

Sorkkaeläimet (Artiodactyla) on kookkaiden maalla elävien kasvinsyöjänisäkkäiden lahko. Sorkkaeläimet keskittävät painonsa parilliselle määrälle (kaksi tai neljä) sarveisaineen päällystämiä varpaita eli sorkkia. Kavioeläimillä puolestaan varpaita on pariton määrä.

Sorkkaeläinheimoja on kymmenen, ja perinteisesti ne jaettiin edelleen kolmeen alalahkoon, sikaeläimiin (Suiformes), kamelieläimiin (Tylopoda) ja märehtijöihin (Ruminantia). Jako ei kaikilta osin vastaa nykyistä käsitystä heimojen sukulaisuussuhteista, eikä itse perinteinen sorkkaeläinten lahkokaan muodosta yhtenäistä kehityslinjaa, sillä valaiden on todettu olevan sorkkaeläimiin kuuluvien virtahepojen lähimpiä sukulaisia. Perinteistä alalahkoluokitusta ei siksi aina käytetä.

Sorkkaeläimet ovat olleet hyvin menestyksellisiä nisäkkäitä. Niihin kuuluu nykyään 240 eri elossa olevaa lajia, ja eri lajit ovat sopeutuneet kylmille ja myös paahtavan kuumille seuduille. Vaikka lajit ovat suurikokoisia, uusia lajeja on löytynyt yhä lisää muun muassa Kaakkois-Aasiasta. Monia lajeja uhkaa salametsästyksen ja metsähakkuista tai muusta seikoista johtuvan elinalueiden pienenemisen vuoksi sukupuuttoon kuoleminen. Virtahevot ovat perinteisistä sorkkaeläimistä ainoita, jotka ovat sopeutuneet ainakin osittain vesielämään. Painavin laji on Afrikassa elävä virtahepo, joka painaa noin 4,5 tonnia, kun taas kevyimpiä ja pienimpiä sorkkaeläimiä ovat kääpiökauriit (n. 1 kg, säkäkorkeus 35 cm). Pisin kaula on kirahvilla.

Monet sorkkaeläimet ovat tärkeitä riistataloudessa ja maataloustuotannossa, muun muassa sika, lammas, vuohi ja nauta.

Sorkkaeläimiä voi tavata kaikilla mantereilla Australiaa ja napa-alueita lukuun ottamatta. Luonnonvaraisia sorkkaeläimiä ei voi tavata merellisillä saarilla, kuten vaikkapa Uudessa-Seelannissa. Ihmiset ovat sittemmin kuljettaneet sorkkaeläimiä näillekin alueille. Evoluutiohistoriallisesti ajateltuna sorkkaeläimet ovat varsin uusia lajeja myös Etelä-Amerikassa. Monipuolisin sorkkaeläinlajisto löytyy Afrikasta. Sorkkaeläimiin kuuluu hyvin erilaisiin olosuhteisiin sopeutuneita lajeja ja sorkkaeläimet ovat asuttaneet kaikki kasvillisuusvyöhyketyypit. Sorkkaeläimiä voi tavata hyvinkin korkealla vuoristossa ja toisaalta makeissa vesissä sukeltelemassa. Koska lajit ovat sopeutuneet elämään niin erilaisille alueille, ovat sorkkaeläimet nykyään hallitsevia kasvinsyöjiä. Kokonsa ansiosta ne eivät joudu juurikaan kilpailemaan muiden kasvinsyöjien kanssa ravinnosta. Suurempina ne kilpailisivat norsujen ja sarvikuonojen kanssa ja pienempinä jäniseläinten tai jyrsijöiden kanssa. Runsaslajisuudesta huolimatta sorkkaeläimet ovat erikoistuneet elämään vain tietyntyyppiseen ympäristöön, muilla nisäkäslajeilla sopeutumiskyky on suhteessa parempi.

Virtahevot, kirahvit ja okapit ovat eläimiä, joita ei elä luonnonvaraisena Afrikan ulkopuolella. Kameleja ja muita kamelieläimiä (esim. laama) tavataan nykyään Pohjois-Afrikassa, Arabian niemimaalla ja Etelä-Amerikassa. Sikoja elää laajemmin Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Etelä- ja Väli-Amerikassa elää kovasti sikoja muistuttavia pekareja. Onttosarvisia sorkkaeläimiä on levinnyt muutamia lajeja Pohjois-Amerikkaan, mutta runsaslukuisemmin niitä on Afrikan ja Euraasian puolikuivilla ja ruohoalueilla.

Jotkin lajit viihtyvät tiheissä metsissä, kun taas toiset viihtyvät avoimella tundralla tai savannilla. Tiheiden metsien etuna on esimerkiksi mahdollisuus piiloutua saalistajilta eikä ruoastakaan ole puutetta runsaan kasvillisuuden ansiosta, mutta toisaalta petojen havaitseminenkin on hankalampaa. Esimerkiksi savannilla sorkkaeläimet pystyvät paikantamaan lähestyvän vaaran nopeammin ja lähteä pakoon, mutta etenkin kuivakausina ruoasta saattaa tulla pula. Kirahvien pitkä kaula mahdollistaa korkeiden puiden lehtien syömisen, minne muut kasvinsyöjät eivät pääse käsiksi, ja kamelit pystyvät varastoimaan rasvaa (ei vettä) kyttyröihin huonojen aikojen varalle. Puolittain vedessä elävät virtahevot ovat taas omaksuneet tavan laiduntaa kuivalla maalla ja syödä vesikasveja päiväsaikaan. Korkealla vuorilla elävien sorkkaeläinten etuna on ensisijaisesti petojen vähyys, mutta suurempana riskinä on esimerkiksi kalliolta putoaminen ja ruoan vähyys.