Itämeri
62 lajit
Itämeri on Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän välissä. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen. Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeri on erikoinen meri alhaisen suolapitoisuutensa, vuoroveden heikkouden sekä mannerlaatan päällä sijaitsemisen ja siitä johtuvan mataluuden takia.
Itämeren keskisyvyys on 54 metriä ja syvin kohta 459 metriä. Meren pinta-ala on noin 392 000 neliökilometriä. 4 000–6 000 vuotta sitten Tanskan salmet olivat syvemmät ja leveämmät kuin nykyisin, ja silloin Itämeren suolapitoisuus oli kahdeksankertainen nykyiseen verrattuna. Tuota merellistä ajanjaksoa kutsutaan Litorinameren kaudeksi.
Hydrologia
Sateet ovat Itämeren valuma-alueella suhteellisen runsaita. Siihen tuleekin joista ja sateista enemmän makeaa vettä kuin siitä haihtumalla poistuu. Yhteensä makean veden ylijäämä on noin 450 km³ vuodessa. Tanskan salmien kautta Itämereen virtaa keskimäärin yli kaksi kertaa tämä määrä, noin 1 200 km³. Jotta Itämeren vesimäärä pysyisi vakiona, noin 1 700 km³ vettä virtaa vuosittain pois Itämerestä. Keskimäärin virtauksen suunta on siis kohti Pohjanmerta. Itämeren koko vesimäärän vaihtuminen on kuitenkin hidasta, ja sen arvioidaan vievän 30–50 vuotta.
Yleisesti ottaen Itämeren suolaisuus kasvaa lähempänä valtamerta. Jokisuistojen vesi voi olla lähes makeaa, ja Pohjanlahden ja Suomenlahden perukoilla suolaisuus saattaa olla 1/3 tai vähemmän kuin eteläisellä Itämerellä. Itämeren vesi on kerrostunutta ja sen lämpötila ja suolapitoisuus saattavat muuttua vesipatsaassa huomattavasti.
Ajoittain veden virtauksen suunta kääntyy päinvastaiseksi ja syntyy niin sanottu suolapulssi, jolloin Pohjanmereltä virtaa Itämereen huomattavasti suolaisempaa vettä. Tällaisessa pulssissa suolaisempaa ja raskaampaa vettä siirtyy muutaman viikon kuluessa huomattavia määriä pohjaa pitkin Itämereen. Saapuvan veden määrä vaihtelee ja se sekoittuu makeampaan veteen vain heikosti. Se työntää tieltään pohjan vähähappista tai hapetonta vettä. Pulssit ovat suhteellisen harvinaisia, 1900-luvulta lähtien niitä on havaittu vuosina 1913, 1921, 1951, 1976, 1993 ja 2003. Suolapulssit pitävät yllä Itämeren suolapitoisuutta ja niiden vuoksi se säilyy murtovesialtaana.
Itämeren suolaisuus on voimakkaasti kerrostunutta. Vesi on sitä raskaampaa, mitä suolaisempaa se on, joten Itämereen Tanskan salmien kautta tuleva suolainen vesi painuu pohjan tuntumaan runsassuolaiseksi kerrokseksi. Noin 70–80 metrin syvyydessä veden suolapitoisuus kasvaa nopeasti, ja tätä vyöhykettä kutsutaan halokliiniksi. Se syntyy, kun myrskyjen aiheuttamat vedenliikkeet eivät pääse vaikuttamaan niin syvälle, jolloin vesikerrokset eivät pääse sekoittumaan. Veden happipitoisuus on korkea halokliiniin saakka. Sen alapuolelle ei kuitenkaan pääse happea, jota virtaa sinne vain, kun Itämereen tulee tarpeeksi suuri virtaus Pohjanmereltä. Parin vuoden välein hapekasta vettä pääsee Itämereen niin, että matalien syvänteiden hapeton vesi väistyy uuden hapekkaan veden edeltä, jolloin myös autioituneet pohjakerrokset heräävät uudelleen eloon.
Ilmasto
Itämeri sijaitsee alueella, jonka ilmastoa hallitsevat Pohjois-Atlantilta tuleva länsivirtaus, Venäjän mantereinen ilmasto ja pohjoisen polaarinen vyöhyke. Länsivirtaus vaikuttaa voimakkaimmin lokakuusta helmikuulle ja heikoimmin huhtikuusta kesäkuulle. Polaaririntama puolestaan pysyttelee kesällä meren pohjoispuolella, mutta talvella se ulottuu Itämerelle asti. Kesäisin Itämeren pintaveden lämpötila on noin 20 °C, mutta talvella meri jäätyy ainakin pohjois- ja itäosistaan. Ilman keskilämpötila on kesäaikaan 12–17 °C koko Itämeren alueella. Talvella lämpötilaerot ovat huomattavasti suurempia. Pohjoisessa se on –10 – –12 °C. Avoveden tuntumassa lämpötila on vain muutaman asteen pakkasella, kun jäättömällä Gotlannin altaalla se on 0–2 °C.
Merijäätä esiintyy tavallisesti noin seitsemänä kuukautena vuodesta. Keskimäärin Itämeren pinta-alasta noin puolet saa jääpeitteen, leutoina jäätalvina ehkä vain neljäsosa. Eri vuosien väliset vaihtelut voivat olla suhteellisen suuria. Normaalivuotena jäätalvi alkaa Kemin ja Tornion edustalla lokakuun lopulla. Perämeri jäätyy tammikuussa, Suomenlahti ja Selkämeri kuukautta myöhemmin. Jään raja on keskimäärin Tallinnan ja Tukholman välisen linjan kohdalla. Jää alkaa sulaa etelässä jo maaliskuun alussa, kun samaan aikaan pohjoisen jääpeite edelleen vahvistuu. Perämeren viimeiset jäälautat sulavat touko–kesäkuun vaihteessa. Meriveden jäätymispiste riippuu suolaisuudesta ja vaihtelee Itämerellä välillä –1 – –0,1 °C.
1900-luvun aikana Itämeri jäätyi kauttaaltaan neljä kertaa ja 1800-luvulla kymmenen kertaa. Vuoden 1947 jälkeen se ei ole kertaakaan saanut kokonaista jääpeitettä, vaikkakin vuonna 1987 se oli lähes kokonaan jäässä lukuun ottamatta pientä aluetta Ruotsin ja Puolan välissä.
Suurin osa Itämeren alueen sateista on rintamasateita. Vuotuiset sademäärät ovat itärannikolla suuremmat kuin länsirannikolla. Puolan rannikolla sataa jopa yli 700 millimetriä vuodessa. Sen sijaan Itämeren pohjoisosien länsirannikolla matalapaineet ovat yleensä kuivuneet Skandien vaikutuksen takia. Ulkomerellä sataa yleensä vähemmän kuin rannikolla, noin 400–500 millimetriä vuodessa.
Linnut
Itämeren linnusto on monilajinen ja runsas, ja siihen kuuluu sekä meri- että sisävesilajeja. Linnusto on runsaimmillan sisäsaariston ja rannikon merenlahdissa sekä jokisuissa. Muuttoaikoina lintujen määrä moninkertaistuu, kun monet lajit levähtävät ja etsivät ravintoa rannikkoalueilla.
Ulkosaaristossa elää luodoilla ja saarilla pesiviä merilintuja, jotka hankkivat ravintonsa merestä. Tällaisia lintuja ovat tiiralajit räyskä, kalatiira, lapintiira ja riuttatiira sekä lokkilajit merilokki, harmaalokki, selkälokki ja kalalokki. Sorsalinnuista ulkosaaristossa tavataan haahkoja, pilkkasiipiä, lapasotkia ja tukkakoskeloita. Saarien rantavesissä viihtyvät monet kahlaajat, kuten meriharakka, punajalkaviklo ja tylli.
Sisäsaaristossa elää sukeltajia, kuten tukkasotka, punasotka, sinisorsa, lapasorsa ja haapana. Myös uikut, nokikana sekä laajoja yhdyskuntia muodostava naurulokki ovat yleisiä. Lintulahdilla kesäisin laulavat monet kerttuset ja satakieli. Lisäksi niillä elää kaulushaikaroita ja luhtahuitteja. Lahdilla elää myös petolintuihin kuuluvat ruskosuohaukka ja sääksi.
Linnusto on muuttunut myös aikojen kuluessa, sillä esimerkiksi kyhmyjoutsen on levittäytynyt Itämeren pohjoisosiin asti. Muita Itämerellä yleistyneitä lajeja ovat merimetso, aikaisemmin vain muuttoaikoina havaittu valkoposkihanhi ja vieraslaji kanadanhanhi. Suojelutyön ansiosta merikotka ja merihanhi ovat edelleen osa Itämeren lajistoa.
Nisäkkäät
Itämeren lajistoon kuuluu vain neljä nisäkäslajia: kolme hyljettä ja hammasvalaisiin kuuluva pyöriäinen. Itämeren norppa eroaa kantamuodostaan niin paljon, että se luokitellaan nykyään omaksi alalajikseen, itämerennorpaksi. Norppa ja halli olivat vielä 1900-luvun alussa yleisiä, mutta taantuivat metsästyksen ja ympäristömyrkkyjen seurauksena. Halleja asustaa nykyään koko Itämeressä. Niiden levinneisyysalue on laajempi kuin norpan, koska halli pystyy poikimaan myös saarissa. Norpan synnytyspesä on sen sijaan aina jäällä, ja sitä tavataankin vain Riianlahdella, Suomenlahdella ja Pohjanlahdella. Kirjohyljettä tavataan vain Itämeren lounaisosissa.
Pyöriäinen on ollut yleinen Suomenlahtea myöten erityisesti kuumana 1930-luvulla. Se kuitenkin taantui kylmätalvisella 1940-luvulla eikä ole sen jälkeen siitä toipunut. Pyöriäinen elää vain Itämeren eteläisissä osissa.
Ympäristöongelmat ja uhat
Itämeri on ominaisuuksien takia herkkä muutoksille, ja sen eliöt kestävät heikommin rasitusta kuin valtamerten tai makean veden eliöt, sillä ne ovat alhaisen suolapitoisuuden ja kylmän talven rasittamia.
Rehevöityminen on Itämerellä osittain luonnollinen prosessi, sillä syvänteistä nousee ajoittain ravinteita pintaan. Ihmisen toiminta on kuitenkin aiheuttanut meren entistä suuremman rehevöitymisen. Rehevöityminen johtuu ravinteiden, erityisesti typen ja fosforin, lisääntyneestä määrästä. Ravinteiden määrä Itämeressä onkin 1900-luvun aikana moninkertaistunut; fosforin määrän arvellaan kahdeksankertaistuneen ja typen nelinkertaistuneen vuosisadan alusta 1990-luvulle. Niitä leviää Itämereen pelloilta valuvien lannoitteiden, yhdyskuntien jätevesien ja ilmasta tulevan laskeuman mukana. Rehevöityminen aiheuttaa leväesiintymien kasvua, muutoksia rantojen eliöyhteisössä ja kalakannoissa sekä pohjien happikatoa. Rehevöitymisen johdosta Itämeren biomassa on kasvanut 1900-luvulla 30–70 prosenttia, mikä on myös aiheuttanut veden samentumisen. Leväkukinnat kuuluvat Itämeren normaaliin vuosirytmiin, mutta varsinkin sinilevälautat ovat yleistyneet ja kasvaneet. Rannikoilla rihmalevät ovat yleistyneet, ja ne tuhoavat elinympäristöjä ylläpitäviä rakkoleväyhdyskuntia. Vaikka biomassa pintavesissä on yleistynyt, pohjavesissä aiheutuu happikatoja. Vähähappisiin syvänteisiin valuu kuollutta biomateriaalia, joka peittää alleen pohjan sedimentit ja jota hajottajat syövät ja samalla käyttävät pohjan hapen.
Itämereen kulkeutuu monia haitallisia aineita, jotka kertyvät pohjan sedimentteihin ja eliöihin. Tällaisia ovat muun muassa DDT, PCB, kadmium, lyijy ja elohopea. Suurimmat raskasmetallimäärät on mitattu Perämeren sedimenteistä. Lisäksi Suomenlahden itäosissa on korkeita esiintymiä. Merikotkakannan romahtaminen sukupuuton partaalla 1960-luvulla ja hylkeiden lisääntymishäiriöt 1970-luvulla on laitettu dioksiinin, PCB:n ja DDT:n syyksi. Näiden tapausten seurauksena DDT:n, PCB:n ja myöhemmin dioksiinin käyttöä alettiin rajoittaa ja kieltää, mikä on palauttanut Itämeren merikotka- ja hyljekantoja. Monilla alueilla lajit ovat toipuneet entiselle tasolleen. Itämerellä ei ole tapahtunut suuria öljyonnettomuuksia, mutta riskit ovat suuret. Itämeren vesi on kylmää, mikä vaikeuttaa öljyn hajoamista, ja lisäksi Itämerellä ei esiinny luontaisesti öljyä, joten siellä ei esiinny öljyä syöviä bakteereita. Suomenlahdesta on tullut kansainvälisesti merkittävä öljynkuljetusreitti, ja neljännes Venäjän öljyntuotannosta kulkee sitä kautta. Vuonna 2008 Suomenlahdella kuljetettiin 145 miljoonaa tonnia öljyä – yli seitsemän kertaa enemmän kuin 1995. Suurimmat riskit ovat liikenteen risteyskohdissa, kuten Helsingin edustalla, Venäjän puolella itäisellä Suomenlahdella ja Ahvenanmeren eteläpuolella.
Itämeren ilmasto-olosuhteet vaihtelevat huomattavasti luonnollisten syiden takia sen sijainnin ja pienuuden ansiosta. Ilmastonmuutos on kuitenkin leudontamassa talvia ja siis pienentämässä Itämeren talven jääpeitettä. Veden lämpeneminen vaikuttaa Itämeren eliöstöön. Lämpimään veteen sopeutuneet lajit leviävät pohjoiseen ja kylmään tottuneet lajit joutuvat ahdinkoon, esimerkiksi jäälle synnyttävä itämerennorppa. Itämeren suolapitoisuus saattaa muuttua myös, ja Ruotsin ilmatieteen ja hydrologian laitoksen mukaan 2000-luvulla Itämeren pääaltaan suolapitoisuus vähenee seitsemästä neljään promilleen. Makean veden lajit tulevat tämän seurauksena leviämään ja mereiset lajit joutuvat monin paikoin väistymään. Vuonna 2100 Pohjanlahden ja Suomenlahden lajit saattavat hallita lähes koko Itämerta.
Itämeren ongelmiin voidaan lukea myös sinne toisen maailmansodan jälkeen upotetut kemialliset aseet. Liittoutuneet sopivat Potsdamin konferenssissa että kukin maa hoitaa ongelman, miten parhaaksi näkee. Saksalaiset saivat liittoutuneilta toimeksiannon kemiallisia aseita itämereen. Aseita on upotettu ainakin Skagerrakiin Osa Skagerrekiin upotetuista myrkyistä on nostettu myöhemmin ylös ja upotettu uudelleen Biskajanlahdelle. Kemiallisia aseita on myös upotettu Gotlannin altaaseen sekä Bornholmin syvänteeseen noin 32 000 tonnin verran. Suurin vaara kemiallisesta jätteestä aiheutuu kalastajille. Toisen maailmansodan jälkeen sattui kalastajien sairastumisia näiden syötyä itämerestä pyydetyn turskan mätiä.
Itämeri on Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän välissä. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen. Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeri on erikoinen meri alhaisen suolapitoisuutensa, vuoroveden heikkouden sekä mannerlaatan päällä sijaitsemisen ja siitä johtuvan mataluuden takia.
Itämeren keskisyvyys on 54 metriä ja syvin kohta 459 metriä. Meren pinta-ala on noin 392 000 neliökilometriä. 4 000–6 000 vuotta sitten Tanskan salmet olivat syvemmät ja leveämmät kuin nykyisin, ja silloin Itämeren suolapitoisuus oli kahdeksankertainen nykyiseen verrattuna. Tuota merellistä ajanjaksoa kutsutaan Litorinameren kaudeksi.
Hydrologia
Sateet ovat Itämeren valuma-alueella suhteellisen runsaita. Siihen tuleekin joista ja sateista enemmän makeaa vettä kuin siitä haihtumalla poistuu. Yhteensä makean veden ylijäämä on noin 450 km³ vuodessa. Tanskan salmien kautta Itämereen virtaa keskimäärin yli kaksi kertaa tämä määrä, noin 1 200 km³. Jotta Itämeren vesimäärä pysyisi vakiona, noin 1 700 km³ vettä virtaa vuosittain pois Itämerestä. Keskimäärin virtauksen suunta on siis kohti Pohjanmerta. Itämeren koko vesimäärän vaihtuminen on kuitenkin hidasta, ja sen arvioidaan vievän 30–50 vuotta.
Yleisesti ottaen Itämeren suolaisuus kasvaa lähempänä valtamerta. Jokisuistojen vesi voi olla lähes makeaa, ja Pohjanlahden ja Suomenlahden perukoilla suolaisuus saattaa olla 1/3 tai vähemmän kuin eteläisellä Itämerellä. Itämeren vesi on kerrostunutta ja sen lämpötila ja suolapitoisuus saattavat muuttua vesipatsaassa huomattavasti.
Ajoittain veden virtauksen suunta kääntyy päinvastaiseksi ja syntyy niin sanottu suolapulssi, jolloin Pohjanmereltä virtaa Itämereen huomattavasti suolaisempaa vettä. Tällaisessa pulssissa suolaisempaa ja raskaampaa vettä siirtyy muutaman viikon kuluessa huomattavia määriä pohjaa pitkin Itämereen. Saapuvan veden määrä vaihtelee ja se sekoittuu makeampaan veteen vain heikosti. Se työntää tieltään pohjan vähähappista tai hapetonta vettä. Pulssit ovat suhteellisen harvinaisia, 1900-luvulta lähtien niitä on havaittu vuosina 1913, 1921, 1951, 1976, 1993 ja 2003. Suolapulssit pitävät yllä Itämeren suolapitoisuutta ja niiden vuoksi se säilyy murtovesialtaana.
Itämeren suolaisuus on voimakkaasti kerrostunutta. Vesi on sitä raskaampaa, mitä suolaisempaa se on, joten Itämereen Tanskan salmien kautta tuleva suolainen vesi painuu pohjan tuntumaan runsassuolaiseksi kerrokseksi. Noin 70–80 metrin syvyydessä veden suolapitoisuus kasvaa nopeasti, ja tätä vyöhykettä kutsutaan halokliiniksi. Se syntyy, kun myrskyjen aiheuttamat vedenliikkeet eivät pääse vaikuttamaan niin syvälle, jolloin vesikerrokset eivät pääse sekoittumaan. Veden happipitoisuus on korkea halokliiniin saakka. Sen alapuolelle ei kuitenkaan pääse happea, jota virtaa sinne vain, kun Itämereen tulee tarpeeksi suuri virtaus Pohjanmereltä. Parin vuoden välein hapekasta vettä pääsee Itämereen niin, että matalien syvänteiden hapeton vesi väistyy uuden hapekkaan veden edeltä, jolloin myös autioituneet pohjakerrokset heräävät uudelleen eloon.
Ilmasto
Itämeri sijaitsee alueella, jonka ilmastoa hallitsevat Pohjois-Atlantilta tuleva länsivirtaus, Venäjän mantereinen ilmasto ja pohjoisen polaarinen vyöhyke. Länsivirtaus vaikuttaa voimakkaimmin lokakuusta helmikuulle ja heikoimmin huhtikuusta kesäkuulle. Polaaririntama puolestaan pysyttelee kesällä meren pohjoispuolella, mutta talvella se ulottuu Itämerelle asti. Kesäisin Itämeren pintaveden lämpötila on noin 20 °C, mutta talvella meri jäätyy ainakin pohjois- ja itäosistaan. Ilman keskilämpötila on kesäaikaan 12–17 °C koko Itämeren alueella. Talvella lämpötilaerot ovat huomattavasti suurempia. Pohjoisessa se on –10 – –12 °C. Avoveden tuntumassa lämpötila on vain muutaman asteen pakkasella, kun jäättömällä Gotlannin altaalla se on 0–2 °C.
Merijäätä esiintyy tavallisesti noin seitsemänä kuukautena vuodesta. Keskimäärin Itämeren pinta-alasta noin puolet saa jääpeitteen, leutoina jäätalvina ehkä vain neljäsosa. Eri vuosien väliset vaihtelut voivat olla suhteellisen suuria. Normaalivuotena jäätalvi alkaa Kemin ja Tornion edustalla lokakuun lopulla. Perämeri jäätyy tammikuussa, Suomenlahti ja Selkämeri kuukautta myöhemmin. Jään raja on keskimäärin Tallinnan ja Tukholman välisen linjan kohdalla. Jää alkaa sulaa etelässä jo maaliskuun alussa, kun samaan aikaan pohjoisen jääpeite edelleen vahvistuu. Perämeren viimeiset jäälautat sulavat touko–kesäkuun vaihteessa. Meriveden jäätymispiste riippuu suolaisuudesta ja vaihtelee Itämerellä välillä –1 – –0,1 °C.
1900-luvun aikana Itämeri jäätyi kauttaaltaan neljä kertaa ja 1800-luvulla kymmenen kertaa. Vuoden 1947 jälkeen se ei ole kertaakaan saanut kokonaista jääpeitettä, vaikkakin vuonna 1987 se oli lähes kokonaan jäässä lukuun ottamatta pientä aluetta Ruotsin ja Puolan välissä.
Suurin osa Itämeren alueen sateista on rintamasateita. Vuotuiset sademäärät ovat itärannikolla suuremmat kuin länsirannikolla. Puolan rannikolla sataa jopa yli 700 millimetriä vuodessa. Sen sijaan Itämeren pohjoisosien länsirannikolla matalapaineet ovat yleensä kuivuneet Skandien vaikutuksen takia. Ulkomerellä sataa yleensä vähemmän kuin rannikolla, noin 400–500 millimetriä vuodessa.
Linnut
Itämeren linnusto on monilajinen ja runsas, ja siihen kuuluu sekä meri- että sisävesilajeja. Linnusto on runsaimmillan sisäsaariston ja rannikon merenlahdissa sekä jokisuissa. Muuttoaikoina lintujen määrä moninkertaistuu, kun monet lajit levähtävät ja etsivät ravintoa rannikkoalueilla.
Ulkosaaristossa elää luodoilla ja saarilla pesiviä merilintuja, jotka hankkivat ravintonsa merestä. Tällaisia lintuja ovat tiiralajit räyskä, kalatiira, lapintiira ja riuttatiira sekä lokkilajit merilokki, harmaalokki, selkälokki ja kalalokki. Sorsalinnuista ulkosaaristossa tavataan haahkoja, pilkkasiipiä, lapasotkia ja tukkakoskeloita. Saarien rantavesissä viihtyvät monet kahlaajat, kuten meriharakka, punajalkaviklo ja tylli.
Sisäsaaristossa elää sukeltajia, kuten tukkasotka, punasotka, sinisorsa, lapasorsa ja haapana. Myös uikut, nokikana sekä laajoja yhdyskuntia muodostava naurulokki ovat yleisiä. Lintulahdilla kesäisin laulavat monet kerttuset ja satakieli. Lisäksi niillä elää kaulushaikaroita ja luhtahuitteja. Lahdilla elää myös petolintuihin kuuluvat ruskosuohaukka ja sääksi.
Linnusto on muuttunut myös aikojen kuluessa, sillä esimerkiksi kyhmyjoutsen on levittäytynyt Itämeren pohjoisosiin asti. Muita Itämerellä yleistyneitä lajeja ovat merimetso, aikaisemmin vain muuttoaikoina havaittu valkoposkihanhi ja vieraslaji kanadanhanhi. Suojelutyön ansiosta merikotka ja merihanhi ovat edelleen osa Itämeren lajistoa.
Nisäkkäät
Itämeren lajistoon kuuluu vain neljä nisäkäslajia: kolme hyljettä ja hammasvalaisiin kuuluva pyöriäinen. Itämeren norppa eroaa kantamuodostaan niin paljon, että se luokitellaan nykyään omaksi alalajikseen, itämerennorpaksi. Norppa ja halli olivat vielä 1900-luvun alussa yleisiä, mutta taantuivat metsästyksen ja ympäristömyrkkyjen seurauksena. Halleja asustaa nykyään koko Itämeressä. Niiden levinneisyysalue on laajempi kuin norpan, koska halli pystyy poikimaan myös saarissa. Norpan synnytyspesä on sen sijaan aina jäällä, ja sitä tavataankin vain Riianlahdella, Suomenlahdella ja Pohjanlahdella. Kirjohyljettä tavataan vain Itämeren lounaisosissa.
Pyöriäinen on ollut yleinen Suomenlahtea myöten erityisesti kuumana 1930-luvulla. Se kuitenkin taantui kylmätalvisella 1940-luvulla eikä ole sen jälkeen siitä toipunut. Pyöriäinen elää vain Itämeren eteläisissä osissa.
Ympäristöongelmat ja uhat
Itämeri on ominaisuuksien takia herkkä muutoksille, ja sen eliöt kestävät heikommin rasitusta kuin valtamerten tai makean veden eliöt, sillä ne ovat alhaisen suolapitoisuuden ja kylmän talven rasittamia.
Rehevöityminen on Itämerellä osittain luonnollinen prosessi, sillä syvänteistä nousee ajoittain ravinteita pintaan. Ihmisen toiminta on kuitenkin aiheuttanut meren entistä suuremman rehevöitymisen. Rehevöityminen johtuu ravinteiden, erityisesti typen ja fosforin, lisääntyneestä määrästä. Ravinteiden määrä Itämeressä onkin 1900-luvun aikana moninkertaistunut; fosforin määrän arvellaan kahdeksankertaistuneen ja typen nelinkertaistuneen vuosisadan alusta 1990-luvulle. Niitä leviää Itämereen pelloilta valuvien lannoitteiden, yhdyskuntien jätevesien ja ilmasta tulevan laskeuman mukana. Rehevöityminen aiheuttaa leväesiintymien kasvua, muutoksia rantojen eliöyhteisössä ja kalakannoissa sekä pohjien happikatoa. Rehevöitymisen johdosta Itämeren biomassa on kasvanut 1900-luvulla 30–70 prosenttia, mikä on myös aiheuttanut veden samentumisen. Leväkukinnat kuuluvat Itämeren normaaliin vuosirytmiin, mutta varsinkin sinilevälautat ovat yleistyneet ja kasvaneet. Rannikoilla rihmalevät ovat yleistyneet, ja ne tuhoavat elinympäristöjä ylläpitäviä rakkoleväyhdyskuntia. Vaikka biomassa pintavesissä on yleistynyt, pohjavesissä aiheutuu happikatoja. Vähähappisiin syvänteisiin valuu kuollutta biomateriaalia, joka peittää alleen pohjan sedimentit ja jota hajottajat syövät ja samalla käyttävät pohjan hapen.
Itämereen kulkeutuu monia haitallisia aineita, jotka kertyvät pohjan sedimentteihin ja eliöihin. Tällaisia ovat muun muassa DDT, PCB, kadmium, lyijy ja elohopea. Suurimmat raskasmetallimäärät on mitattu Perämeren sedimenteistä. Lisäksi Suomenlahden itäosissa on korkeita esiintymiä. Merikotkakannan romahtaminen sukupuuton partaalla 1960-luvulla ja hylkeiden lisääntymishäiriöt 1970-luvulla on laitettu dioksiinin, PCB:n ja DDT:n syyksi. Näiden tapausten seurauksena DDT:n, PCB:n ja myöhemmin dioksiinin käyttöä alettiin rajoittaa ja kieltää, mikä on palauttanut Itämeren merikotka- ja hyljekantoja. Monilla alueilla lajit ovat toipuneet entiselle tasolleen. Itämerellä ei ole tapahtunut suuria öljyonnettomuuksia, mutta riskit ovat suuret. Itämeren vesi on kylmää, mikä vaikeuttaa öljyn hajoamista, ja lisäksi Itämerellä ei esiinny luontaisesti öljyä, joten siellä ei esiinny öljyä syöviä bakteereita. Suomenlahdesta on tullut kansainvälisesti merkittävä öljynkuljetusreitti, ja neljännes Venäjän öljyntuotannosta kulkee sitä kautta. Vuonna 2008 Suomenlahdella kuljetettiin 145 miljoonaa tonnia öljyä – yli seitsemän kertaa enemmän kuin 1995. Suurimmat riskit ovat liikenteen risteyskohdissa, kuten Helsingin edustalla, Venäjän puolella itäisellä Suomenlahdella ja Ahvenanmeren eteläpuolella.
Itämeren ilmasto-olosuhteet vaihtelevat huomattavasti luonnollisten syiden takia sen sijainnin ja pienuuden ansiosta. Ilmastonmuutos on kuitenkin leudontamassa talvia ja siis pienentämässä Itämeren talven jääpeitettä. Veden lämpeneminen vaikuttaa Itämeren eliöstöön. Lämpimään veteen sopeutuneet lajit leviävät pohjoiseen ja kylmään tottuneet lajit joutuvat ahdinkoon, esimerkiksi jäälle synnyttävä itämerennorppa. Itämeren suolapitoisuus saattaa muuttua myös, ja Ruotsin ilmatieteen ja hydrologian laitoksen mukaan 2000-luvulla Itämeren pääaltaan suolapitoisuus vähenee seitsemästä neljään promilleen. Makean veden lajit tulevat tämän seurauksena leviämään ja mereiset lajit joutuvat monin paikoin väistymään. Vuonna 2100 Pohjanlahden ja Suomenlahden lajit saattavat hallita lähes koko Itämerta.
Itämeren ongelmiin voidaan lukea myös sinne toisen maailmansodan jälkeen upotetut kemialliset aseet. Liittoutuneet sopivat Potsdamin konferenssissa että kukin maa hoitaa ongelman, miten parhaaksi näkee. Saksalaiset saivat liittoutuneilta toimeksiannon kemiallisia aseita itämereen. Aseita on upotettu ainakin Skagerrakiin Osa Skagerrekiin upotetuista myrkyistä on nostettu myöhemmin ylös ja upotettu uudelleen Biskajanlahdelle. Kemiallisia aseita on myös upotettu Gotlannin altaaseen sekä Bornholmin syvänteeseen noin 32 000 tonnin verran. Suurin vaara kemiallisesta jätteestä aiheutuu kalastajille. Toisen maailmansodan jälkeen sattui kalastajien sairastumisia näiden syötyä itämerestä pyydetyn turskan mätiä.
