Metsämurmeli (Marmota monax, engl. groundhog tai woodchuck) on suuressa osassa Pohjois-Amerikkaa Kanadassa ja Yhdysvalloissa tavattava murmeli. Metsämurmeli on kooltaan muita mantereen murmeleja hieman pienempi ja se on myös vähemmän sosiaalinen. Groundhog Day on sen horroksen päättymiseen liittyvä juhlapäivä 2. helmikuuta. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen elinvoimaiseksi lajiksi.
Metsämurmelit ovat Pohjois-Amerikan muihin murmeleihin verrattuna suhteellisen pienikokoisia. Niiden ruumiin pituus on 418–665 mm, hännän pituus 100–155 mm ja keskipaino 3526 g. Turkin selkäpuolen väritys vaihtelee harmaasta kanelin- ja tummanruskeaan, sekä mustaan. Päällyskarva voi olla kärsjistään vaaleaa. Vatsapuolen väritys vaihtelee harmaasta ruskeaan, punaisenruskeaan ja tummanruskeaan. Naamassa nenän ja alaleuan tienoilla on usein vaaleita laikkuja. Jalat ovat mustat tai tummanruskeat. Häntä on suhteellisen lyhyt.
Lajia tavataan suuressa osassa Pohjois-Amerikkaa Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Sen levinneisyysalue ulottuu Yhdysvaltojen Alaskasta itään Kanadan Labradorssa, etelään Yhdysvaltojen Etelävaltoihin ja länttä kohti Suurten tasankojen reunamalle.
Lajin tyypillisiä elinympäristöjä ovat alavien maiden metsät peltojen, teiden tai jokien lähistöllä. Se suosii aukeita alueita, kuten niittyjä, laidunmaita, vanhoja peltoja ja puutarhoja. Sitä tavataan usein maatalousalueilla asutuksen lähellä. Avoimella metsämaastolla sitä esiintyy etenkin kukkuloilla tai kivikoilla.
Metsämurmeli on pääosin päiväeläin. Rakennetulla alueella se saattaa olla aktiivisempi hämärässä tai öisin. Ne rakentavat suhteellisen yksinkertaisia pesäkoloja aukeille tai metsiköille. Rakennettujen alueiden lähistöllä pesät voidaan tehdä myös rakennusten yhteyteen.. Aikuiset yksilöt elävät yksin omalla kotialueellaan. Urosten kotialueen koko on 0,5–4 hehtaaria ja naaraiden noin puolet pienempi. Ne ovat territoriaalisia, mutta urosten ja naaraiden alueet voivat olla päällekkäisiä. Sen sijaan kahden naaraan alueet eivät yleensä ole päällekkäisiä. Tunkeiliaan suhtaudutaan yleensä suhteellisen vihamielisesti. Ystävällisetkin kohtaamiset ovat mahdollisia, etenkin jos yksilöt sattuvat olemaan läheistä sukua keskenään. Metsämurmelit tekevät hajumerkkejä kasveihin tai esimerkiksi rakennuksiin käyttäen ylähuulellaan ja suunpielessä olevia rauhasia. Ääntelyt niillä ovat harvinaisempia, kuin joillan muilla sosiaalisemmilla murmelilajeilla.
Metsämurmelit horrostavat pesäkoloissaan yksin kahdesta kuuteen kuukautta. Horroksen aikana niiden ruumiinläpö on vain hieman pesän lämpötilaa korkeammalla. Horroksen aikana murmeli voi välillä herätä ja vaipua taas horrokseen. Horros päättyy kevään puolivälillä. Pohjoisessa ne horrostavat pidempään ja etelässä lyhyemmin. Urokset heräävät usein hieman naaraita aikaisemmin ja parittelu tapahtuu naaraiden herättyä. Vuosittain naaraista lisääntyy noin 50–80 %. Tiineys kestää 31–32 päivää ja poikasia on kerrallaan yleensä 3–5. Ne tulevat ulos pesäkoloista 5–6 viikon ikäisinä. Ne lähtevät kotialueeltaan vuoden jälkeen, joskin etenkin naaraat saattavat myös jäädä kotialueen lähistölle. Täysikasvuisia niistä tulee vasta lähdön jälkeen kahden tai kolmen vuoden ikäisinä. Naaraat voivat lisääntyä jo vuoden ikäisenä, mutta se on yleisempää vasta myöhemmin. Metsämurmelit voivat elää 5–6-vuotiaiksi.
Metsämurmelit voivat käyttää ravinnokseen useita eri kasveja, kuten heiniä, sarakasveja, kukkia, hedelmiä ja juurimukuloita. Esimerkiksi lehtiä, hedelmiä tai siemeniä syödäkseen ne voivat myös kiivetä puihin. Niiden tiedetään ajoittain myös syövän hyönteisiä ja jopa pieniä selkärankaisia. Metsämurmelin petoeläimiä ovat monet eri petolinnut, kissaeläimet, koiraeläimet ja suuret näätäeläimet. Vaaran uhatessa metsämurmeli voi antaa kimeän hälytysäänen esimerkiksi jälkikasvuaan varten. Niiden pesäkoloja voivat käyttää esimerkiksi jänikset, opossumit, skunkit, kärpät ja metsärotat.
