Jättiläismetsäkarju
1 lajit
Jättiläismetsäkarju eli jättiläismetsäsika eli jättisika (Hylochoerus meinertzhageni) on keskisen ja läntisen Afrikan metsissä elävä elinvoimainen sorkkaeläinlaji. Se on sukunsa Hylochoerus ainoa laji. Jättiläismetsäkarjut ovat suurimpia luonnonvaraisia sikoja. Ne voivat kasvaa jopa 210 senttimetriä pitkiksi ja painaa 275 kilogrammaa. Niiden ruumis on tanakka ja pää leveä, mutta jalat ovat lyhyet. Nahkaa peittävät pitkät ja karkeat karvat, jotka nousevat pystyyn eläimen kiihtyessä.
Jättiläismetsäkarju kuvailtiin tieteellisesti vasta vuonna 1904, eikä näiden arkojen eläinten elintapoja tunneta vieläkään hyvin. Ne liikkuvat laumoissa ja käyttävät ravinnokseen ruohoja, lehtiä ja hedelmiä. Ne voivat lisääntyä mihin aikaan tahansa vuodesta, ja emakko synnyttää yleensä 2–6 poikasta. Trooppisen Afrikan metsäkansojen kulttuureissa on paljon lajiin liittyviä uskomuksia. Suomen Lajitietokeskus suosittelee käytettäväksi nimeä jättisika.
Jättiläismetsäkarjua tavataan Afrikassa hajanaisina populaatioina häiriöttömillä alankometsäalueilla Länsi-Afrikassa, Kongojoen itä- ja pohjoispuolella, sekä Itä-Afrikan hautavajoaman läntisellä alueella, Kenian ja Etiopian vuoristoalueilla. Länsi-Afrikassa sitä elää Guineassa, Liberiassa, Etelä-Nigeriassa, Norsunluurannikolla ja Ghanassa; Keski-Afrikassa se elää Länsi- ja Kaakkois-Kamerunissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Kongon tasavallan pohjoisosissa, Pohjois-Gabonissa, Lounais-Etiopiassa, Etelä-Sudanissa ja Ugandassa. Lisäksi Sierra Leonesta, Guinea-Bissausta ja Togosta on vahvistamattomia havaintoja. Ruandan jättiläismetsäkarjuista ei ole tehty havaintoja 1980-luvun jälkeen, mutta lajin yksilöitä saattaa vielä elää Nyungwen metsässä. Päiväntasaajan Guineasta lajin uskotaan hävinneen. Aiemmin jättiläismetsäkarjun uskottiin elävän myös Ngorongoron metsissä Tansaniassa, mutta lajin esiintymisestä Ngorongorossa tai muualla Tansaniassa ei ole varmoja todisteita. Alueella käyneet tutkijaryhmät tai viranomaiset eivät ole havainneet jättiläismetsäkarjuja, vaikka seudun alkuperäisväestö ja maasait väittävätkin nähneensä niitä. Laji on ilmeisesti sekoitettu alueella tavattaviin pensassikoihin (Potamochoerus larvatus).
Laji on harvalukuinen suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan. Paikallisesti sitä saattaa kuitenkin esiintyä runsaasti tiheästi asuvina kantoina. Hyvässä elinympäristössä kannan tiheys voi olla 7–30 yksilöä neliökilometriä kohden. Jättiläismetsäkarjun länsiafrikkalainen alalaji H. m. ivoriensis on vaarantunut, mutta jättiläismetsäkarju ei ole lajina uhanalainen, vaan Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) luokittelee sen toistaiseksi elinvoimaiseksi. Sen kanta on kuitenkin vähentymässä. Suurin uhka lajille ovat metsien hakkuut, mutta vähäisempänä uhkana on myös metsästys. Lajia tavataan useassa kansallispuistossa ja muilla suojelualueilla.
Jättiläismetsäkarjun elinympäristöä ovat monenlaiset metsätyypit. Sitä tavataan subalpiinisilta alueilta ja bambulehdoista, alankosademetsiin, suometsiin, galleriametsiin, metsäsavanneihin, entisten viljelyalueiden tiheikköihin ja vuoristometsiin aina 3 800 metriin asti. Laji näyttää ainakin osassa levinneisyysaluettaan suosivan alueita, joilla on pysyviä vesilähteitä, tiheä pohjakerros ja monimuotoinen kasvillisuus. Eläimet uskaltautuvat kuitenkin metsäaukoille ja ruohostomaille ruokailemaan.
Jättiläismetsäkarju eli jättiläismetsäsika eli jättisika (Hylochoerus meinertzhageni) on keskisen ja läntisen Afrikan metsissä elävä elinvoimainen sorkkaeläinlaji. Se on sukunsa Hylochoerus ainoa laji. Jättiläismetsäkarjut ovat suurimpia luonnonvaraisia sikoja. Ne voivat kasvaa jopa 210 senttimetriä pitkiksi ja painaa 275 kilogrammaa. Niiden ruumis on tanakka ja pää leveä, mutta jalat ovat lyhyet. Nahkaa peittävät pitkät ja karkeat karvat, jotka nousevat pystyyn eläimen kiihtyessä.
Jättiläismetsäkarju kuvailtiin tieteellisesti vasta vuonna 1904, eikä näiden arkojen eläinten elintapoja tunneta vieläkään hyvin. Ne liikkuvat laumoissa ja käyttävät ravinnokseen ruohoja, lehtiä ja hedelmiä. Ne voivat lisääntyä mihin aikaan tahansa vuodesta, ja emakko synnyttää yleensä 2–6 poikasta. Trooppisen Afrikan metsäkansojen kulttuureissa on paljon lajiin liittyviä uskomuksia. Suomen Lajitietokeskus suosittelee käytettäväksi nimeä jättisika.
Jättiläismetsäkarjua tavataan Afrikassa hajanaisina populaatioina häiriöttömillä alankometsäalueilla Länsi-Afrikassa, Kongojoen itä- ja pohjoispuolella, sekä Itä-Afrikan hautavajoaman läntisellä alueella, Kenian ja Etiopian vuoristoalueilla. Länsi-Afrikassa sitä elää Guineassa, Liberiassa, Etelä-Nigeriassa, Norsunluurannikolla ja Ghanassa; Keski-Afrikassa se elää Länsi- ja Kaakkois-Kamerunissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Kongon tasavallan pohjoisosissa, Pohjois-Gabonissa, Lounais-Etiopiassa, Etelä-Sudanissa ja Ugandassa. Lisäksi Sierra Leonesta, Guinea-Bissausta ja Togosta on vahvistamattomia havaintoja. Ruandan jättiläismetsäkarjuista ei ole tehty havaintoja 1980-luvun jälkeen, mutta lajin yksilöitä saattaa vielä elää Nyungwen metsässä. Päiväntasaajan Guineasta lajin uskotaan hävinneen. Aiemmin jättiläismetsäkarjun uskottiin elävän myös Ngorongoron metsissä Tansaniassa, mutta lajin esiintymisestä Ngorongorossa tai muualla Tansaniassa ei ole varmoja todisteita. Alueella käyneet tutkijaryhmät tai viranomaiset eivät ole havainneet jättiläismetsäkarjuja, vaikka seudun alkuperäisväestö ja maasait väittävätkin nähneensä niitä. Laji on ilmeisesti sekoitettu alueella tavattaviin pensassikoihin (Potamochoerus larvatus).
Laji on harvalukuinen suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan. Paikallisesti sitä saattaa kuitenkin esiintyä runsaasti tiheästi asuvina kantoina. Hyvässä elinympäristössä kannan tiheys voi olla 7–30 yksilöä neliökilometriä kohden. Jättiläismetsäkarjun länsiafrikkalainen alalaji H. m. ivoriensis on vaarantunut, mutta jättiläismetsäkarju ei ole lajina uhanalainen, vaan Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) luokittelee sen toistaiseksi elinvoimaiseksi. Sen kanta on kuitenkin vähentymässä. Suurin uhka lajille ovat metsien hakkuut, mutta vähäisempänä uhkana on myös metsästys. Lajia tavataan useassa kansallispuistossa ja muilla suojelualueilla.
Jättiläismetsäkarjun elinympäristöä ovat monenlaiset metsätyypit. Sitä tavataan subalpiinisilta alueilta ja bambulehdoista, alankosademetsiin, suometsiin, galleriametsiin, metsäsavanneihin, entisten viljelyalueiden tiheikköihin ja vuoristometsiin aina 3 800 metriin asti. Laji näyttää ainakin osassa levinneisyysaluettaan suosivan alueita, joilla on pysyviä vesilähteitä, tiheä pohjakerros ja monimuotoinen kasvillisuus. Eläimet uskaltautuvat kuitenkin metsäaukoille ja ruohostomaille ruokailemaan.
