Sapeliantilooppi
Sapelibeisa eli sapeliantilooppi (Oryx dammah) on Afrikan pohjoisosista kotoisin oleva suurikokoinen sorkkaeläin. Laji eli aiemmin Saharan reuna-alueiden puoliaavikoilla sateiden ja ravinnon perässä vaeltaen. Nykyisin se on davidinhirven ohella toinen kahdesta nisäkäslajista, jotka on IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa arvioitu luonnosta hävinneiksi. Istutettuja tarhaeläimiä elää nykyään Tunisian, Marokon ja Senegalin aidatuilla suojelualueilla, mutta täysin luonnonvaraisista sapelibeisoista ei ole saatu tietoa vuoden 1988 jälkeen. Laji pärjää hyvin vankeudessa, ja muinaiset egyptiläiset pitivät sitä kotieläimenä.
Pä
PäiväeläimetKa
KasvinsyöjäFo
FolivoreGr
GraminivoreFr
FrugivoreMa
MaanpäällinenKu
Kursorinen eläinEs
Esiyksilölliset eläimetLa
LaiduneläimetLa
Laiduntavat eläimetVi
ViviparousSo
Sosiaaliset eläimetPa
PaimentaminenDo
DominanssihierarkiaMi
MigraatioKe
KesytettyS
alkaaPa
Parhaat sarvetSapelibeisa on ulkonäöltään hevosmainen ja jykevä. Keihäsantiloopiksi se on keskikokoinen. Laji on pienempi kuin itäafrikanbeisa (Oryx beisa), mutta suurempi kuin valkobeisa (Oryx leucoryx). Sapelibeisan ruumiinpituus on 160–175 senttimetriä, säkäkorkeus 110–125 senttimetriä ja paino 180–200 kilogrammaa. Hännän pituus on noin 60 senttimetriä. Naaraat ovat pienempiä kuin urokset. Lajin selkä ja kyljet ovat kellanvalkoiset ja vatsa sekä jalkojen sisäsivut valkeat. Kaula, rinta ja toisinaan myös raajojen yläosat ovat punaruskeat. Eri yksilöt ovat kuitenkin hieman eri värisiä. Vaaleassa päässä on kuusi himmeänruskeaa värilaikkua, joista yksi on sarvien välissä, kaksi korvien välissä ja toiset kaksi silmien ja sarvien välissä. Kuudes laikku kulkee kuononselkää pitkin. Sierainten välissä on myös ruskea laikku. Häntä on mustaa tupsua lukuun ottamatta valkea. Silmät, sieraimet, huulet ja korvien sisäosat ovat mustat. Lajin karvapeite on lyhyt, ihonmyötäinen ja karkea. Selkärangan kohdalla ja niskassa on hieman pidempää karvoitusta kuin muualla vartalossa.
Sapelibeisan sarvet ovat pitkät ja ohuet. Ne kaartuvat loivasti taakse ja sivuille, ja kääntyvät kärjistä alaspäin. Sarvissa on yhteensä 30–40 rengasharjannetta. Muiden keihäsantilooppien tavoin sapelibeisallakin urosten sarvet ovat yleensä paksummat kuin naarailla. Sarvien keskipituus on noin metri, mutta yli 1,2 metrin mittaisiakin sarvia on havaittu. Lajin suuret, levitetyt sorkat mahdollistavat kävelyn hiekassa. Sapelibeisan kellanvaalea pohjaväri auttaa sitä sulautumaan aro- ja aavikkomaisemaan. Vaalea turkki auttaa myös heijastamaan erämaan lämpöä.
Sapelibeisa oli aiemmin yksi Pohjois-Afrikan tavallisimmista suurnisäkkäistä. Pohjoisessa sen levinneisyys ulottui aiemmin Marokosta ja Tunisiasta Egyptiin, ja etelässä Mauritaniasta Sudaniin. Sitä tavattiin siis kaikissa Saharan reunavaltioissa Atlantilta Punaisellemerelle. Pohjoisrajana oli Atlasvuoristo ja etelässä 12°-14° pohjoinen leveyspiiri. Saharan eteläpuolen ja pohjoispuolen populaatioiden uskotaan olleen aavikkovyöhykkeen toisistaan erottamia.
Lajin alkuperäistä elinympäristöä olivat Saharan reunamien puoliaavikot, joissa kasvaa harvakseltaan pensaita ja alavilla mailla myös puita. Saharan eteläpuolisella alueella laji eli Sahelin ja varsinaisen aavikon välimaastossa sijaitsevalla puoliaavikkoalueella, jossa vuotuinen sademäärä jää 350 millimetrin alapuolelle. Varsinaisella aavikolla tai Sahelin pensaikkoalueella sapelibeisat liikkuivat vain harvoin.
Sapelibeisat ovat liikkeellä aamu- ja iltahämärässä sekä joskus täysikuun aikaan yölläkin. Kun sapelibesisoja vielä eli vapaana, ne vaelsivat pitkiäkin matkoja sateita ja niiden tuottamia tuoreita laitumia etsiessään. Laumat vaelsivat sadekaudeksi pohjoiseen Saharan suuntaan ja palasivat kuivaksi kaudeksi etelään. Sadekaudella ne saattoivat kerääntyä tuhatpäisiksi laumoiksi. Muina aikoina lauma käsitti yleensä vain 15–60 yksilöä. Laumaa johtaa vanha uros. Urokset saattoivat myös liikkua samassa laumassa punakaulagasellien kanssa. Laji voi liikkua myös dorkasgasellien seurassa. Lajin yksilöt ovatkin hyvin seurallisia ja haluttomia liikkumaan yksin. Sapelibeisan päästämiä ääniä ovat matala murahtelu ja uhattuna myös määkiminen.
Sapelibeisan merkittävimpiä luonnollisia vihollisia olivat aiemmin leijona, leopardi, hyeenat ja hyeenakoira.
Sapelibeisan ravinto koostuu heinistä, akaasian lehdistä, mehikasveista, yrteistä, juurista, silmuista ja toisinaan hedelmistä. Useiden fyysisten sopeutumien ansiosta sapelibeisa pärjää viikkoja tai jopa kuukausia juomatta lainkaan vettä. Lajin erikoistuneet munuaiset rajoittavat virtsantuotantoa ylimääräisen vedenhukan ehkäisemiksi. Veden säästämisessä auttaa myös se, että sapelibeisa alkaa hikoilla vasta silloin kun sen ruumiinlämpö nousee yli 46,5 celsiusasteeseen.
Sapelibeisat parittelevat erityisissä pariutumiskehissä. Pariutumisrituaalin aikana uros ja naaras seisovat rinnakkain päät eri suuntiin osoittaen. Sitten ne alkavat kierrellä toisiaan ympäri, kunnes naaras juoksee pois tai suostuu parittelemaan. Naaraat synnyttävät yleensä maaliskuussa ja lokakuussa. Naaraan kantoaika kestää 8–8,5 kuukautta, jonka jälkeen se eroaa muutamaksi tunniksi laumastaan synnyttämään yleensä vain yhden vasan. Kaksoset ovat harvinaisia. Vasa painaa syntyessään 9–14,8 kilogrammaa. Emo imettää sitä noin 14 viikkoa, minkä jälkeen vasa on jo täysin itsenäinen. Sapelibeisasta tulee sukukypsä 1,5–2 vuoden ikäisenä. Sen elinikä voi olla jopa 20 vuotta.
