Arabiankeihäsantilooppi
Valkobeisa eli arabiankeihäsantilooppi (Oryx leucoryx) on Lähi-idän aavikoilla elävä sorkkaeläin. Se on kolmesta beisa- eli keihäsantilooppilajista pienikokoisin. Valkobeisat elävät pieninä laumoina. Laji hävisi luonnosta vuonna 1972, mutta on nyt palannut joillekin alueille istutusten ansiosta. Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi on ”arabiankeihäsantilooppi”, jota Suomen Lajitietokeskus suosittelee käytettäväksi.
Valkobeisan ruumiinpituus on 1,5–1,6 metriä ja säkäkorkeus 0,81–1,04 metriä. Naaraalla on painoa keskimäärin 80 kiloa ja koiraalla 90 kiloa. Sukupuolet eroavat ulkonäöltään vain vähän toisistaan. Ruumiinmuoto on lähes identtinen, joskin naaraan kaula on lyhyempi kuin koiraalla. Sekä koiraalla että naaraalla on pitkät ja ohuet, 60–75 senttiä pitkät sarvet. Naaraan sarvet ovat yleensä ohuemmat ja pidemmät kuin koiraiden. Valkobeisojen harja ulottuu päästä hartioihin ja koirailla on lisäksi kurkussa karvatupsu. Sarvet ovat suorat ja nousevat melkein pystysuoraan ylöspäin. Valkobeisa on nimensä mukaisesti pääasiassa valkoinen, mutta sillä on tummanruskeat tai mustat jalat. Nilkat ovat kuitenkin valkoiset. Muutoin valkeassa päässä on tummat laikut sarvien välissä ja kuonon päällä sekä sierainten välissä. Leuan alla on myös tumma alue, joka jatkuu kapeana juovana tummaan rintaan asti. Toisinaan niillä erottuu myös kylkijuova. Tummat alueet ovat kesäisin vaaleampia, mutta puuttuvat usein kokonaan. Vastasyntyneet vasat ovat harmaita ja nuoret yksilöt vaalean kellanruskeita, mutta saavat aikuisen värityksen kolmen kuukauden ikäisinä. Säkän yläpuolella on matala kyttyrä. Häntä on 45–60 senttiä pitkä, väritykseltään valkea lukuun ottamatta mustaa kärkitupsua. Korvat ovat pitkät ja kapeat. Levitetyt ja lapiomaiset sorkat auttavat valkobeisaa kulkemaan hiekkaisessa maassa.
Valkobeisan levinneisyys käsitti aiemmin koko Arabian- ja Siinain niemimaan, Irakin ja Syyrian aavikot ja puoliaavikot. Valkobeisa on kokonaan hävinnyt Egyptistä, Syyriasta, Jemenistä ja Kuwaitista. Israelin, Jordanian, Saudi-Arabian, Arabiemiraattien ja Omanin nykyiset valkobeisat ovat peräisin palautusistutuksista. Niitä on siirretty myös Bahrainiin, josta ne alun perin puuttuivat.
Elinympäristöä ovat karut tasangot, sekä hiekkaiset ja kiviset aavikot. Niitä tavataan myös kivisten kukkuloiden rinteillä ja tiheissä pensaikoissa. Kesäkuukausina alueen lämpötila voi olla jopa varjossa 50 °C.
Valkobeisat ovat laumaeläimiä. Ne elävät yleensä korkeintaan kymmenen yksilön laumoina, mutta jopa sadan eläimen lauma on tavattu. Ainakin vankeudessa eläviä laumoja hallitsee yksi aikuinen uros, jonka laumaan kuuluu lisäksi useita aikuisia naaraita ja vasoja. Muut urokset elävät erillään poikamiesryhminä, joissa ne ratkovat keskinäisen arvojärjestyksensä takaa-ajoilla ja taisteluilla. Urokset voivat elää myös erakkoina. Juoksu on tasaista hevosmaista laukkaa. Valkobeisat kaivavat puiden ja pensaiden varjoon matalia kuoppia, joita ne käyttävät lepopaikkoina helteen aikana. Valkobeisat elävät hyvin laajoilla alueilla siirtyessään laidunmaalta toiselle. Erään Omaniin siirretyn lauman raportoitiin liikkuvan noin 3 000 km² laajuisella alueella, joka jakautui 100–300 km² kokoisiin laikkuihin, joita ne käyttivät 1–18 kuukautta kerrallaan. Kannan tiheys oli vain noin 0,035 yksilöä neliökilometriä kohden.
Valkobeisaa on kuvailtu araksi, valppaaksi ja tarkkanäköiseksi. Ne käyttävät sarviaan kaivamisessa ja puolustautuessaan. Puolustautuva eläin painaa päänsä alas, jolloin sarvet osoittavat suoraan eteenpäin. Susi ja ihminen ovat lajin ainoita saalistajia. Vasoja uhkaavat myös sakaalit ja joskus myös aggressiiviset koiraat. Valkobeisoja kuolee kuivuuden aikaan myös nälkään ja nestehukkaan, sadeaikaan eläimiä hukkuu tulviin. Niitä kuolee myös tauteihin, käärmeenpuremiin ja koiraiden välisten kamppailujen aiheuttamiin vammoihin.
Valkobeisan ravintoa ovat ruohot, pensaat ja niiden lehdet, silmut, hedelmät, puiden vastakasvaneet osat, siemenpalot sekä kasvien maanalaiset osat, kuten juuret mukulat. Valkobeisa pärjää useita kuukausia ilman vettä. Ne saavat suurimman osan tarvitsemastaan vedestä ravinnon mukana, mutta saavat vettä myös vesikuopista ja puroista. Juoksevan veden puutteessa ne saavat nestettä myös meloneista ja sipulikasveista, jotka riittävät niille pitkäksi ajaksi. Valkobeisat liikkuvat laajoilla alueilla ravintoa etsiessään. Ne haistavat satunnaisten sateiden vihertämät laidunlaikut pitkien matkojen päästä. Omanissa tehdyn tutkimuksen mukaan lajin pääravintoa ovat untuvaheinät (Stipagrostis). Sen lehdet ovat hyvä ravinnon lähde muiden kasvien ohella, kun taas kukista valkobeisat saavat valkuaisaineita ja vettä.
Valkobeisojen lisääntymisaika vaihtelee. Suotuisissa oloissa vasoja syntyy ympäri vuoden. Useimmat Jordaniassa elävät valkobeisat synnyttävät loka-toukokuussa. Tähän aikaan myös useimmat Omanin naaraat synnyttivät. Naaras synnyttää yhden vasan noin kahdeksan kuukauden kantoajan jälkeen. Kaksoset ovat äärimmäisen harvinaisia. Emo imettää vasaa noin 4,5 kuukautta. Valkobeisanaaraat saavuttavat sukukypsyyden hieman yli vuoden ikäisinä. Urokset ovat sukukypsiä kaksivuotiaina, mutta naaraista käytävän kilpailun takia lisääntyvät yleensä aikaisintaan kolmivuotiaina. Useimmat naaraat synnyttävät joka vuosi, jos ravintoa on riittävästi. Uroksia ja naaraita syntyy yhtä paljon. Elinikä voi olla jopa 20 vuotta.
