Kapingaselli
Mustakorva-antilooppi eli kapingaselli(Raphicerus melanotis) on Etelä-Afrikassa elävä pienikokoinen sorkkaeläin. Se on yksi kolmesta Raphicerus-suvun antilooppilajista.
Mustakorva-antiloopit ovat melko tanakkarakenteisia. Niiden säkäkorkeus on 45–55 senttiä ja paino 8–23 kiloa. Vain uroksilla on sarvet. Ne ovat suorat ja piikkimäiset, 6,5–13 senttiä pitkät. Jalat ovat hennot ja lyhyet. Takajalat ovat hieman etujalkoja pidemmät. Sarvien keskipituus on 8 senttiä. Hajurauhaset ovat hyvin kehittyneet. Turkin karvat ovat jänteviä ja kovia. Turkki on väriltään punertavanruskea ja sitä täplittävät etenkin selässä niskasta jalkojen yläosaan ulottuvalla alueella valkoiset karvat, jotka saavat turkin näyttämään harmahtavalta. Valkoisia karvoja on harvemmassa sivuilla ja kaulassa. Myös ruumiin alapuoli on ruskea, mutta haaleampi kuin selkäpuoli. Kurkku on punertavankeltainen. Urokset ovat naaraita tummempia. Hyvin pitkissä, harmaanruskeissa korvissa on valkoiset sisäreunat. Häntä on lyhyt, väriltään punertavanruskea. Takajaloissa on valesorkkapari vuohisnivelen yläpuolella. Hampaita on yhteensä 32. Mustakorva-antilooppi muistuttaa paljon puna-antilooppia, mutta lajit erotetaan toisistaan mustakorva-antiloopin valkoisten karvojen avulla.
Mustakorva-antilooppi on Etelä-Afrikan tasavallan endeeminen laji. Sitä tavataan Länsi- ja Itä-Kapin provinssien rannikkoalueilla maan eteläosassa. Se on alueella paikoin yleinen. Levinneisyys rajoittuu lähes täysin fynbosin kasvillisuusvyöhykkeeseen.
Peitteinen kasvillisuus on mustakorva-antiloopille tärkeää. Sen elinympäristöä ovat tiheiköt, pensastot ja fynbos. Mukautuvana lajina sitä tavataan myös ihmisen muokkaamasta ympäristöstä, kuten viinitarhoista ja viljelyksiltä, joilla ne voivat aiheuttaa vahinkoa. Mustakorva-antilooppi ei ole uhanalainen ja kanta on pääosin vakaa. Merkittäviä uhkia ei ole, vaikka peitteisen kasvillisuuden häviäminen ja tiheä väestö voivatkin aiheuttaa paikallista taantumista. Esimerkiksi Addon kansallispuistossa ylitiheä norsukanta on tuhonnut lajin elinympäristöä. Mustakorva-antilooppia tavataan seitsemässä kansallispuistossa ja lukuisilla muilla suojelualueilla sekä laajalti yksityismailla.
Mustakorva-antiloopit elävät yksin tai pareittain. Laji on pääasiassa yöaktiivinen, mutta se liikkuu myös varhaisaamulla ja myöhäisillalla. Rauhoitetuilla alueilla ne voivat liikkua myös päivisin pilvisessä ja viileässä säässä. Päivisin ne voivat levätä pensaikossa tai kivien varjossa. Mustakorva-antiloopit ääntelevät vain kiinniotettuina. Ääntely on määkimisen tapaista huutoa. Ne käyttävät paljon aikaa turkkinsa puhdistamiseen ja sukimiseen. Uhan havaitessaan ne jäävät mieluummin makaamaan litteinä ja liikkumattomina piiloon aluskasvillisuuteen kuin pakenevat. Ne välttävät pakenemista viimeiseen asti. Jahdattuina ne voivat pillastua epätasaiseen ja mutkittelevaan juoksuun, joka tekee niistä vaikeasti seurattavan takaa-ajajalle. Tärkein viestintäkeino lajikumppaneihin on haju. Kaikilla yksilöillä olevat reviirit on hyvin rajattu. Urokset eivät siedä toisiaan. Urokset ovatkin hyvin reviiritietoisia. Reviirit merkitään ulosteilla ja silmän edessä ja jaloissa olevien hajurauhasten eritteillä. Kilpailevat urokset voivat käyttää reviirinpuolustuksessa myös sarviaan. Mustakorva-antiloopin vihollisia ovat sakaalit, leopardit, keisarijalokotkat, pytonit ja ihmiset.
Mustakorva-antilooppien mieliravintoa ovat viiniköynnöksen versot. Ne syövät myös heiniä, hedelmiä ja puiden ja pensaiden lehtiä. Ne saavat tarvitsemansa veden yleensä ravinnon mukana, mutta juovat vettä tilaisuuden tullen.
Useimmat mustakorva-antiloopit synnyttävät syys-joulukuussa, mutta poikasia syntyy ympäri vuoden. Kantoaika kestää kuusi kuukautta ja naaras saa kerralla yhden poikasen. Lisääntymiskäyttäytyminen on samankaltaista kuin puna-antiloopilla. Poikasen turkki on tummempi kuin emolla. Poikanen pysyttelee piilossa ensimmäiset kuukaudet, kunnes pystyy huolehtimaan itsestään. Poikanen vieroitetaan noin kolmen kuukauden päästä. Hyvissä oloissa naaras voi saada kaksi poikasta vuodessa.
