Derbynhirviantilooppi
Jättiläishirviantilooppi eli derbynhirviantilooppi (Taurotragus derbianus) on Afrikassa elävä suurikokoinen nautaeläin. Se on toinen maailman kahdesta hirviantilooppilajista. Jättiläishirviantilooppi on nimetty englantilaisen poliitikon ja luonnontieteilijän Edward Smith-Stanleyn (14. Derbyn jaarli) mukaan.
Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi oli ”sahelinelandi”.
Jättiläishirviantiloopin ruumiinpituus on 220–290 senttiä, säkäkorkeus 150–175 senttiä ja paino 440–900 kiloa. Urokset ovat yleensä naaraita suurempia. Noin 90 sentin pituinen häntä päättyy mustaan karvatupsuun. Jalat ovat hoikat. Jättiläishirviantiloopin sileän turkin väritys vaihtelee punertavanruskeasta kastanjanväriseen. Aikuisten urosten turkissa voi olla myös sinertävänharmaa sävy. Kyljillä on 9–15 valkoista selvärajaista juovaa. Selässä kulkee musta, matala harja, joka ulottuu niskasta selän keskiosaan. Harja on erityisen silmiinpistävä hartioiden kohdalta. Lisäksi lajilla on leukapielistä rintaan ulottuva iso nahkapoimu eli helluvainen, joka on uroksilla suurempi kuin naarailla. Helluvaista reunustaa selän tavoin harja. Kaulan alaosaa ympäröi huonosti rajattu musta juova, joka ulottuu helluvaiselle asti.
Jalkojen sisäosat ovat hieman vaaleammat kuin ulko-osat, lukuun ottamatta sorkkien yläpuolella olevia mustia ja valkoisia laikkuja ja eturaajojen yläosien mustia täpliä. Myös korvissa on mustia laikkuja. Molemmissa poskissa on valkea täplä, ja kummankin silmän edessä on valkea viiru. Huulet ovat valkoiset. Uroksille kasvaa otsan kohdalle ruskea karvapatti. Patin alapuolella nenän edessä on musta laikku. Molemmilla sukupuolilla on suuret spiraalinmuotoiset sarvet. Naaraiden sarvet ovat kuitenkin lyhyemmät ja ohuemmat, korkeintaan 66 senttiä pitkät, kuin uroksilla, joiden sarvet voivat olla jopa 123 sentin mittaiset. Sarvet ovat melko suorat ja muodostavat uroksilla V:n muotoisen kuvion. Jättiläishirviantilooppi ei nimestään huolimatta ole paljoa tavallista hirviantilooppia suurempi, vaan lajin useissa erikielisissä nimissä esiintyvä ”jättiläis”-nimitys juontuu sen helluvaisesta ja sarvista, jotka ovat suuremmat kuin hirviantiloopilla. Jättiläishirviantiloopin sorkat ovat myös kapeammat kuin tavallisen hirviantiloopin.
Jättiläishirviantiloopista tunnistetaan kaksi alalajia. Läntinen T. d. derbianus on idempänä elävää T. d. gigas-alalajia pienempi. Lisäksi T. d. derbianus on ruskeanvärinen ja sillä on noin 15 kylkijuovaa. T. d. gigas on sitä vastoin hiekanvärinen ja sen kyljillä on noin 12 juovaa.
Jättiläishirviantilooppia tavataan vain suhteellisen kapealla metsäsavannivyöhekkeellä Saharan eteläpuolella Senegalista Niilille. Levinneisyys on jakautunut kahteen selvästi erilliseen osaan, jolla kullakin elää oma kotoperäinen alalajinsa. Laji puuttuu Malin ja Itä-Nigerian väliseltä savannialueelta, vaikka siellä olisi näennäisesti sopivaa elinympäristöä tarjolla. Läntistä alalajia tavataan Kaakkois-Senegalissa ja todennäköisesti kausittain Guinean pohjois- ja Malin lounaisosissa sekä mahdollisesti itäisessa Guinea-Bissaussa.
Itäinen alalaji elää Keskisessä Afrikassa, jossa sen levinneisyys uluttui aiemmin Koillis-Nigeriasta Luoteis-Ugandaan. Nykyään se elää pääasiassa vain Keski-Afrikan tasavallan koillisosissa. Erillisiä kantoja on myös Pohjois-Kamerunissa, josta niitä vaeltaa itään Tšadin puolelle ja satunnaisesti ehkä Nigeriaankin, ja Etelä-Sudanissa, josta niitä saattaa kulkeutua myös Kongon demokraattiseen tasavaltaan ja Ugandaan.
Jättiläishirviantilooppien kokonaismääräksi arvioidaan 12 000 – 14 000 yksilöä, joista suurin osa elää Keski-Afrkan tasavallassa. Jättiläishirviantiloopin itäinen alalaji ei ole uhanalainen, vaan on jopa runsastunut Kamerunissa, Keski-Afrikassa ja Tšadissa sitten 1990-luvun. Etelä-Sudanin kannan tilasta ei ole tietoa, mutta maan sekava tila vaikeuttaa lajin suojelua siellä. Läntisen alalajin tilanne on huonompi. Sen kokonaismäärän arvioidaan 150–200 yksilöä, josta enemmistö elää Niokolo-Koban kansallispuistossa Senegalissa. IUCN luokittelee sen äärimmäisen uhanalaiseksi. Myös Keskisen Afrikan kantojen uskotaan taantuvan pitkällä aikavälillä. Liiallisen metsästyksen ja elinympäristöjen tuhoutumisen lisäksi lajia on verottanut karjarutto. Kyseinen tauti tappoi 60–80 prosenttia Keski-Afrikan jättiläishirviantiloopeista vuosina 1983–1984, mutta kannat ovat jo elpyneet epidemiasta.
Jättiläishirviantiloopin elinympäristöä ovat metsäsavannit, metsämaat ja metsäaukiot. Päiväsaikaan ne oleskelevat harvoissa metsissä, jossa ne ovat suojassa kuumuudelta. Aamuisin ja iltaisin ne tulevat savanneille ja ruohostoille ruokailemaan. Ne pysyttelevät aina lähellä kukkula- tai kallioalueita, eivätkä koskaan liiku kaukana vedestä.
Jättiläishirviantiloopit ovat pääosin hämäräaktiivisia. Niitä on hankala lähestyä, koska eläimet ovat valppaita ja varovaisia. Jättiläishirviantiloopit voivat juosta jopa 70 kilometrin tuntinopeudella, ja ovat suuresta koostaan huolimatta erinomaisia hyppääjiä. Ne hyppäävät helposti 1,5 metriä korkealle. Jättiläishirviantiloopit liikkuvat yleensä laumoina, joissa voi olla jopa 60 yksilöä, joskin 15–25 eläimen laumat ovat tavallisempia. Urokset voivat olla yksineläjiä. Jättiläishirviantiloopit ovat vaeltajia, jotka tekevät vaelluksia sadekausien mukaan ja pitävät laajaa elinpiiriä. Minkäänlaisesta reviiritietoisuudesta ei ole näyttöä. Urokset eivät ole kovin aggressiivisia edes kiima-aikana. Laumat pysyvät koossa sadekausinakin. Laumaelämän uskotaan tämän vuoksi johtuvan pikemminkin sosiaalisista kuin ekologisista syistä.
Jättiläishirviantiloopin ravintoa ovat lehdet, hedelmät, versot, ruohot ja pensaat. Joskus ne rikkovat sarvillaan puista oksia saadakseen niistä lehtiä. Ne syövät myös tulipalojen jälkeen noussutta kasvustoa, ja juovat päivittäin mikäli vettä on tarjolla.
Jättiläishirviantiloopit parittelevat yleensä sadekaudella. Naaraiden kiima kestää noin kolme päivää. Lauman hallitsevat urokset voivat paritella useiden naaraiden kanssa. Ne ratkaisevat paritteluoikeutensa ja arvojärjestyksensä vertailemalla sarviensa kokoa. Lehmän kantoaika kestää 8–9 kuukautta, minkä jälkeen se synnyttää yhden vasikan. Emo imettää sitä 4–6 kuukautta, jonka jälkeen vasikka liittyy nuorten laumaan, jossa on sekä uroksia että naaraita. Ne pysyvät nuorten laumassa noin kaksi vuotta. Naaraat tulevat sukukypsiksi 15–36 kuukauden ikäisinä, urokset 4–5-vuotiaina.
