Piisami
1 lajit
Piisami (Ondatra zibethicus) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva suurikokoinen ja pitkähäntäinen, pääosin vedessä elävä myyrälaji, jota on istutettu turkiseläimeksi myös Suomeen. Piisami on Ondatra-suvun ainoa laji.
Piisamin vanhoja nimityksiä ovat piisamimyyrä ja biisami. Siitä käytetään toisinaan kansanomaisia nimityksiä vesirotta ja myskirotta, joilla voidaan kuitenkin tarkoittaa myös vesimyyrää ja monia muita lajeja.
Piisami on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Pohjoisimpana sitä tavataan puurajalle asti Newfoundlandissa, Kanadassa ja Alaskassa, ja eteläisimpänä Meksikonlahdella, Rio Grandessa ja Coloradojoella. Laajan levinneisyyden takia Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee lajin elinvoimaiseksi.
Euroopan ensimmäiset viisi piisamia, kaksi urosta ja kolme naarasta, tuotiin Prahan lähelle Tšekkiin vuonna 1905. Laji alkoi levitä istutuspaikalta kaikkiin ilmansuuntiin 9–70 kilometrin vuosivauhdilla. Nykyään sitä tavataan laajalla alueella Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Kaikkiin maihin sitä ei ole tuotu tarkoituksellisesti, vaan kanta on syntynyt tarhoista karanneista yksilöistä. Näin kävi esimerkiksi Ranskassa, jossa piisameita karkasi vuonna 1930 muutamasta eri tarhasta; näiden karkulaisten jälkeläiset etenivät myöhemmin Belgiaan, Alankomaihin ja Sveitsiin. Britanniasta tämä vieraslaji saatiin hävitettyä vuonna 1937, kun piisamien maahantuonti ja tarhaus oli kielletty ja karkulaisista syntyneet pienet kannat poistettu nopeasti. Myös tanskalaiset ovat pystyneet estämään lajin leviämisen maahansa. Muihin Fennoskandiaan maihin kuin Suomeen piisamien tuonti oli alun perin kielletty, mutta laji kuitenkin levisi Suomen kautta itsenäisesti Ruotsin Länsipohjaan vuoden 1945 tienoilla ja Norjaan vuonna 1970. Piisami on levinnyt nopeasti laajoille alueille, sillä Euroopan ilmasto ja elinympäristöt ovat samankaltaiset kuin sen alkuperäisellä elinalueella, se ei kilpaile muiden lajien kanssa, se sopeutuu monenlaisiin ympäristöihin ja ravintoon, lisääntyy tehokkaasti ja pystyy liikkumaan maallakin pitkiä matkoja. Useimmissa Euroopan maissa piisamia pidetään vahinkoeläimenä ja niiden kantaa pyritään vähentämään, sillä ne esimerkiksi repivät kalaverkkoja ja kaivavat koloja patoihin, ratavalleihin, tienpenkkoihin ja tekolampien penkereisiin.
Aasiassa laji esiintyy Siperiassa, Mongoliassa, Kiinassa, Koillis-Koreassa ja Japanin Honshussa. Aasian kanta on saanut alkunsa Neuvostoliitossa vuoden 1928 jälkeisinä parina vuosikymmenenä tehdyistä laajamittaisista, kymmenientuhansien yksilöiden istutuksista.
Etelä-Amerikassa, Argentiinan eteläosissa on myös istutuksista syntynyt piisamipopulaatio.
Suomeen piisameita istutettiin vuodesta 1919 lähtien 1930-luvulle asti noin 300 eri paikkakunnalle turkismetsästystä varten. Ensimmäiset, vuonna 1919 Saksasta Kajaanin lähelle tuodut yksilöt eivät menestyneet. Suomalainen piisamikanta saikin varsinaisesti alkunsa vasta vuonna 1922, jolloin Tšekkoslovakiasta tuotuja yksilöitä vapautettiin Kruunupyyhyn. Myöhemmistä istutuspaikoista merkittävimpiä olivat Kirkkonummi, jonne eläimiä tuotiin vuonna 1924, Hämeenlinna, Suomussalmi ja Sulkava. Ahvenanmaalle piisami vietiin vuonna 1926. Istutuksissa käytettyjä yksilöitä, joita oli kaikkiaan noin 1 100, tuotiin Tšekkoslovakian ja Saksan lisäksi myös Pohjois-Amerikasta. 1950-luvulle mennessä laji oli saavuttanut Suomessa nykyisen levinneisyytensä, joka kattaa koko maan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Piisamia pyydetään yhä Suomessa, suurimmaksi osaksi turkin vuoksi, sillä täällä laji ei aiheuta niin paljon haittoja kuin Keski-Euroopassa. Eläimen liha käy myös ihmisravinnoksi. Parhaimpina vuosina saalis on ollut yli 300 000 yksilöä. Piisamin metsästysaika on 1.10.–19.5. Vahingollisen tai haittaa aiheuttavan yksilön poistamiseen voi saada riistanhoitopiiriltä pyyntiluvan myös rauhoitusaikana. Asuttua piisaminpesää ei tavallisesti saa rikkoa, mutta riistanhoitopiiri voi myöntää siihen erikoisluvan 1.8.–31.8. välisenä aikana.
1990-luvulla piisamin kanta romahti ja laji katosi lähes kokonaan Etelä- ja Lounais-Suomesta. Tarkkaa syytä tähän ei tiedetä. Yhdeksi tekijäksi on arveltu runsastunutta saukkokantaa. Amerikassa piisameilla on luonnostaankin samanlaisia kannanvaihteluita kuin pienemmillä myyrälajeilla.
Piisami ei ole erityisen vaativa elinympäristönsä suhteen. Parhaiten se viihtyy matalissa ja reheväkasvisissa järvissä, hitaasti virtaavissa pienvesistöissä ja rämeillä. Vesistö ei saa kuitenkaan jäätyä pohjaan asti. Vaeltavia piisameita voidaan tavata hyvinkin pienistä lammista ja ojista, ja toisaalta myös ulkosaariston luodoilla. Pohjois-Amerikassa laji elää myös tundralla ja suistoalueilla. Piisamin menestys Euroopassa selittyy osittain sillä, että alueella on ollut tyhjä ekolokero kahden sitä elintavoiltaan muistuttavan lajin, suurikokoisen majavan ja pienikokoisen vesimyyrän, välissä.
Piisami (Ondatra zibethicus) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva suurikokoinen ja pitkähäntäinen, pääosin vedessä elävä myyrälaji, jota on istutettu turkiseläimeksi myös Suomeen. Piisami on Ondatra-suvun ainoa laji.
Piisamin vanhoja nimityksiä ovat piisamimyyrä ja biisami. Siitä käytetään toisinaan kansanomaisia nimityksiä vesirotta ja myskirotta, joilla voidaan kuitenkin tarkoittaa myös vesimyyrää ja monia muita lajeja.
Piisami on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Pohjoisimpana sitä tavataan puurajalle asti Newfoundlandissa, Kanadassa ja Alaskassa, ja eteläisimpänä Meksikonlahdella, Rio Grandessa ja Coloradojoella. Laajan levinneisyyden takia Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee lajin elinvoimaiseksi.
Euroopan ensimmäiset viisi piisamia, kaksi urosta ja kolme naarasta, tuotiin Prahan lähelle Tšekkiin vuonna 1905. Laji alkoi levitä istutuspaikalta kaikkiin ilmansuuntiin 9–70 kilometrin vuosivauhdilla. Nykyään sitä tavataan laajalla alueella Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Kaikkiin maihin sitä ei ole tuotu tarkoituksellisesti, vaan kanta on syntynyt tarhoista karanneista yksilöistä. Näin kävi esimerkiksi Ranskassa, jossa piisameita karkasi vuonna 1930 muutamasta eri tarhasta; näiden karkulaisten jälkeläiset etenivät myöhemmin Belgiaan, Alankomaihin ja Sveitsiin. Britanniasta tämä vieraslaji saatiin hävitettyä vuonna 1937, kun piisamien maahantuonti ja tarhaus oli kielletty ja karkulaisista syntyneet pienet kannat poistettu nopeasti. Myös tanskalaiset ovat pystyneet estämään lajin leviämisen maahansa. Muihin Fennoskandiaan maihin kuin Suomeen piisamien tuonti oli alun perin kielletty, mutta laji kuitenkin levisi Suomen kautta itsenäisesti Ruotsin Länsipohjaan vuoden 1945 tienoilla ja Norjaan vuonna 1970. Piisami on levinnyt nopeasti laajoille alueille, sillä Euroopan ilmasto ja elinympäristöt ovat samankaltaiset kuin sen alkuperäisellä elinalueella, se ei kilpaile muiden lajien kanssa, se sopeutuu monenlaisiin ympäristöihin ja ravintoon, lisääntyy tehokkaasti ja pystyy liikkumaan maallakin pitkiä matkoja. Useimmissa Euroopan maissa piisamia pidetään vahinkoeläimenä ja niiden kantaa pyritään vähentämään, sillä ne esimerkiksi repivät kalaverkkoja ja kaivavat koloja patoihin, ratavalleihin, tienpenkkoihin ja tekolampien penkereisiin.
Aasiassa laji esiintyy Siperiassa, Mongoliassa, Kiinassa, Koillis-Koreassa ja Japanin Honshussa. Aasian kanta on saanut alkunsa Neuvostoliitossa vuoden 1928 jälkeisinä parina vuosikymmenenä tehdyistä laajamittaisista, kymmenientuhansien yksilöiden istutuksista.
Etelä-Amerikassa, Argentiinan eteläosissa on myös istutuksista syntynyt piisamipopulaatio.
Suomeen piisameita istutettiin vuodesta 1919 lähtien 1930-luvulle asti noin 300 eri paikkakunnalle turkismetsästystä varten. Ensimmäiset, vuonna 1919 Saksasta Kajaanin lähelle tuodut yksilöt eivät menestyneet. Suomalainen piisamikanta saikin varsinaisesti alkunsa vasta vuonna 1922, jolloin Tšekkoslovakiasta tuotuja yksilöitä vapautettiin Kruunupyyhyn. Myöhemmistä istutuspaikoista merkittävimpiä olivat Kirkkonummi, jonne eläimiä tuotiin vuonna 1924, Hämeenlinna, Suomussalmi ja Sulkava. Ahvenanmaalle piisami vietiin vuonna 1926. Istutuksissa käytettyjä yksilöitä, joita oli kaikkiaan noin 1 100, tuotiin Tšekkoslovakian ja Saksan lisäksi myös Pohjois-Amerikasta. 1950-luvulle mennessä laji oli saavuttanut Suomessa nykyisen levinneisyytensä, joka kattaa koko maan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Piisamia pyydetään yhä Suomessa, suurimmaksi osaksi turkin vuoksi, sillä täällä laji ei aiheuta niin paljon haittoja kuin Keski-Euroopassa. Eläimen liha käy myös ihmisravinnoksi. Parhaimpina vuosina saalis on ollut yli 300 000 yksilöä. Piisamin metsästysaika on 1.10.–19.5. Vahingollisen tai haittaa aiheuttavan yksilön poistamiseen voi saada riistanhoitopiiriltä pyyntiluvan myös rauhoitusaikana. Asuttua piisaminpesää ei tavallisesti saa rikkoa, mutta riistanhoitopiiri voi myöntää siihen erikoisluvan 1.8.–31.8. välisenä aikana.
1990-luvulla piisamin kanta romahti ja laji katosi lähes kokonaan Etelä- ja Lounais-Suomesta. Tarkkaa syytä tähän ei tiedetä. Yhdeksi tekijäksi on arveltu runsastunutta saukkokantaa. Amerikassa piisameilla on luonnostaankin samanlaisia kannanvaihteluita kuin pienemmillä myyrälajeilla.
Piisami ei ole erityisen vaativa elinympäristönsä suhteen. Parhaiten se viihtyy matalissa ja reheväkasvisissa järvissä, hitaasti virtaavissa pienvesistöissä ja rämeillä. Vesistö ei saa kuitenkaan jäätyä pohjaan asti. Vaeltavia piisameita voidaan tavata hyvinkin pienistä lammista ja ojista, ja toisaalta myös ulkosaariston luodoilla. Pohjois-Amerikassa laji elää myös tundralla ja suistoalueilla. Piisamin menestys Euroopassa selittyy osittain sillä, että alueella on ollut tyhjä ekolokero kahden sitä elintavoiltaan muistuttavan lajin, suurikokoisen majavan ja pienikokoisen vesimyyrän, välissä.
