Piisami (Ondatra zibethicus) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva suurikokoinen ja pitkähäntäinen, pääosin vedessä elävä myyrälaji, jota on istutettu turkiseläimeksi myös Suomeen. Piisami on Ondatra-suvun ainoa laji.
Piisamin vanhoja nimityksiä ovat piisamimyyrä ja biisami. Siitä käytetään toisinaan kansanomaisia nimityksiä vesirotta ja myskirotta, joilla voidaan kuitenkin tarkoittaa myös vesimyyrää ja monia muita lajeja.
Piisami on yleisväriltään ruskea, ja sen vatsapuoli on muuta ruumista vaaleampi. Osa piisameista on väriltään tummempia, niin kutsuttuja mustapiisameita, joiden turkki on erityisen arvokas. Niitä pidettiin aiemmin omana alalajinaan O. z. macrodon, mutta nykyisin kaikkien piisamien katsotaan kuuluvan samaan alalajiin. Piisami on Suomen suurin myyrä: aikuisella yksilöllä on pituutta 40–68 cm, josta hännän osuus on 19–28 cm, ja eläin painaa 0,7–1,7 kg. Häntä on suomupeitteinen ja sivuilta litteä. Takajalkojen varpaiden välillä on räpylämäistä ihoa.
Piisami on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Pohjoisimpana sitä tavataan puurajalle asti Newfoundlandissa, Kanadassa ja Alaskassa, ja eteläisimpänä Meksikonlahdella, Rio Grandessa ja Coloradojoella. Laajan levinneisyyden takia Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee lajin elinvoimaiseksi.
Euroopan ensimmäiset viisi piisamia, kaksi urosta ja kolme naarasta, tuotiin Prahan lähelle Tšekkiin vuonna 1905. Laji alkoi levitä istutuspaikalta kaikkiin ilmansuuntiin 9–70 kilometrin vuosivauhdilla. Nykyään sitä tavataan laajalla alueella Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Kaikkiin maihin sitä ei ole tuotu tarkoituksellisesti, vaan kanta on syntynyt tarhoista karanneista yksilöistä. Näin kävi esimerkiksi Ranskassa, jossa piisameita karkasi vuonna 1930 muutamasta eri tarhasta; näiden karkulaisten jälkeläiset etenivät myöhemmin Belgiaan, Alankomaihin ja Sveitsiin. Britanniasta tämä vieraslaji saatiin hävitettyä vuonna 1937, kun piisamien maahantuonti ja tarhaus oli kielletty ja karkulaisista syntyneet pienet kannat poistettu nopeasti. Myös tanskalaiset ovat pystyneet estämään lajin leviämisen maahansa. Muihin Fennoskandiaan maihin kuin Suomeen piisamien tuonti oli alun perin kielletty, mutta laji kuitenkin levisi Suomen kautta itsenäisesti Ruotsin Länsipohjaan vuoden 1945 tienoilla ja Norjaan vuonna 1970. Piisami on levinnyt nopeasti laajoille alueille, sillä Euroopan ilmasto ja elinympäristöt ovat samankaltaiset kuin sen alkuperäisellä elinalueella, se ei kilpaile muiden lajien kanssa, se sopeutuu monenlaisiin ympäristöihin ja ravintoon, lisääntyy tehokkaasti ja pystyy liikkumaan maallakin pitkiä matkoja. Useimmissa Euroopan maissa piisamia pidetään vahinkoeläimenä ja niiden kantaa pyritään vähentämään, sillä ne esimerkiksi repivät kalaverkkoja ja kaivavat koloja patoihin, ratavalleihin, tienpenkkoihin ja tekolampien penkereisiin.
Aasiassa laji esiintyy Siperiassa, Mongoliassa, Kiinassa, Koillis-Koreassa ja Japanin Honshussa. Aasian kanta on saanut alkunsa Neuvostoliitossa vuoden 1928 jälkeisinä parina vuosikymmenenä tehdyistä laajamittaisista, kymmenientuhansien yksilöiden istutuksista.
Etelä-Amerikassa, Argentiinan eteläosissa on myös istutuksista syntynyt piisamipopulaatio.
Suomeen piisameita istutettiin vuodesta 1919 lähtien 1930-luvulle asti noin 300 eri paikkakunnalle turkismetsästystä varten. Ensimmäiset, vuonna 1919 Saksasta Kajaanin lähelle tuodut yksilöt eivät menestyneet. Suomalainen piisamikanta saikin varsinaisesti alkunsa vasta vuonna 1922, jolloin Tšekkoslovakiasta tuotuja yksilöitä vapautettiin Kruunupyyhyn. Myöhemmistä istutuspaikoista merkittävimpiä olivat Kirkkonummi, jonne eläimiä tuotiin vuonna 1924, Hämeenlinna, Suomussalmi ja Sulkava. Ahvenanmaalle piisami vietiin vuonna 1926. Istutuksissa käytettyjä yksilöitä, joita oli kaikkiaan noin 1 100, tuotiin Tšekkoslovakian ja Saksan lisäksi myös Pohjois-Amerikasta. 1950-luvulle mennessä laji oli saavuttanut Suomessa nykyisen levinneisyytensä, joka kattaa koko maan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Piisamia pyydetään yhä Suomessa, suurimmaksi osaksi turkin vuoksi, sillä täällä laji ei aiheuta niin paljon haittoja kuin Keski-Euroopassa. Eläimen liha käy myös ihmisravinnoksi. Parhaimpina vuosina saalis on ollut yli 300 000 yksilöä. Piisamin metsästysaika on 1.10.–19.5. Vahingollisen tai haittaa aiheuttavan yksilön poistamiseen voi saada riistanhoitopiiriltä pyyntiluvan myös rauhoitusaikana. Asuttua piisaminpesää ei tavallisesti saa rikkoa, mutta riistanhoitopiiri voi myöntää siihen erikoisluvan 1.8.–31.8. välisenä aikana.
1990-luvulla piisamin kanta romahti ja laji katosi lähes kokonaan Etelä- ja Lounais-Suomesta. Tarkkaa syytä tähän ei tiedetä. Yhdeksi tekijäksi on arveltu runsastunutta saukkokantaa. Amerikassa piisameilla on luonnostaankin samanlaisia kannanvaihteluita kuin pienemmillä myyrälajeilla.
Piisami ei ole erityisen vaativa elinympäristönsä suhteen. Parhaiten se viihtyy matalissa ja reheväkasvisissa järvissä, hitaasti virtaavissa pienvesistöissä ja rämeillä. Vesistö ei saa kuitenkaan jäätyä pohjaan asti. Vaeltavia piisameita voidaan tavata hyvinkin pienistä lammista ja ojista, ja toisaalta myös ulkosaariston luodoilla. Pohjois-Amerikassa laji elää myös tundralla ja suistoalueilla. Piisamin menestys Euroopassa selittyy osittain sillä, että alueella on ollut tyhjä ekolokero kahden sitä elintavoiltaan muistuttavan lajin, suurikokoisen majavan ja pienikokoisen vesimyyrän, välissä.
Piisami muistuttaa elintavoiltaan varsin paljon majavia. Piisamit liikkuvat vilkkaimmin hämärällä ja yöllä. Piisami rakentaa yleensä suuren, kekomaisen pesänsä kasveista järven tai jonkun muun vesistön rannalle. Se voi myös kaivaa rantatörmään kolon, joka menee veteen sekä maalle. Kolossa ja sen lähellä piisami elää pariskunnittain ja ne puolustavat reviiriään aggressiivisesti. Kammio on vuorattu heinillä ja saroilla. Talvella piisamit pysyttelevät paljon pesässään, vaikka eivät nukukaan talviunta. Pakkanen kovettaa pesän, joka on erinomainen suoja koiria ja kettuja vastaan, sillä sinne pääsee vain veden alta. Jos pesä hävitetään, piisami on talvella turvaton ja voi kuolla helposti. Piisamilla on vain vähän luontaisia vihollisia Suomessa, ehkä merkittävimpinä kettu, supikoira ja minkki. Myös huuhkaja ja kanahaukka ovat oppineet metsästämään piisamia. Piisami ei ole petoeläimille helppo saalis, sillä se puolustautuu aggressiivisesti.
Piisami syö ravinnokseen pääasiassa vesikasvien, kuten lumpeen, palpakoiden, kortteiden, osmankäämien, kaislan ja sarojen meheviä osia. Niiden puutteessa se voi hyödyntää myös vähäravinteisempia kasveja, kuten järviruokoa, mutta tällaista ravintoa käyttävät yksilöt jäävät usein pienikokoisiksi ja laihoiksi. Irtisyöty lumpeikko jää piisamin jäljiltä pinnalle kellumaan. Karuilla järvillä eläin voi hävittää vesikasvillisuuden miltei kokonaan. Samalla kasvien sitoma lietekin huuhtoutuu pois, joten kasvillisuuden palautuminen voi kestää kauan. Rehevöityneissä vesistöissä kasveja vähentävästä piisamista voi vastaavasti olla jopa hyötyä. Piisami voi syödä veden alla, koska se kykenee sulkemaan huulensa etuhampaiden takana. Se pystyy olemaan veden alla yhtäjaksoisesti jopa 20 minuuttia. Varsinkin talvella se syö eläinravintoa, kuten simpukoita, rapuja ja kotiloita. Joskus se nappaa saaliiksi myös kilpikonnia, hiiriä, lintuja, sammakoita ja kaloja. Joskus piisami ottaa kalan verkosta, jolloin verkko saattaa repeytyä tai piisami saattaa jäädä siihen kiinni. On arveltu, että myös jokihelmisimpukan harvinaistuminen johtuisi osittain piisamin runsastumisesta.
Tiineys kestää 25–30 vrk ja poikueessa on 5–9 poikasta. Poikueita on 1–3 vuodessa. Piisami on kausilisääntyjä, joten poikueiden määrä riippuu ravintotilanteesta ja maantieteellisestä sijainnista. Poikaset syntyvät yleensä maapesässä, pitkän käytävän päässä, jonka piisami kaivaa rantatörmään.
Piisami voi elää luonnossa ainakin kolmevuotiaaksi. Joidenkin lähteiden mukaan ne voisivat vankeudessa saavuttaa jopa 10 vuoden iän. Varmojen tietojen mukaan ikäennätys vankeudessa on lähes kuusi vuotta.
