Uurrekorvakärsäkäs (Otiorhynchus sulcatus) on korvakärsäkkäiden (Otiorhynchus) sukuun kuuluva kovakuoriainen. Aikuinen uurrekorvakärsäkäs on lentokyvytön ja kooltaan 7,5–10 mm, kiiltävänmusta, peitinsiivissä on selvästi havaittavia kellertäviä suomulaikkuja toisin kuin tavallisimmilla muilla korvakärsäkäkkäillä. Uurrekorvakärsäkkäällä on pitkät, polvekkaat tuntosarvet sekä pitkä kärsä. Uurrekorvakärsäkkään toukka on kooltaan 8–10 mm, väriltään kellanvalkea ja pää on ruskea. Uurrekorvakärsäkäs on eurooppalainen laji ja yksi pahimmista ruusun ja mansikan tuholaisista. Suomessa laji löydettiin vuonna 1957.

Uurrekorvakärsäkäs vioittaa toukkavaiheessa kasvia katkoen juuria ja kalvavaen juurien pintasolukkoa. Tämä aiheuttaa juurten kuihtumisen, jonka seurauksena koko kasvi ajan mittaan kuihtuu. Aikuiset uurrekorvakärsäkkäät syövät lehtiä, nakertaen lehtiin pyöreäreunaisia koloja.

Kasvihuoneissa uurrekorvakärsäkkäällä on merkitystä myös syklaamin, begonian, esikon, suppilokukan, orkideoiden ja alppiruusun tuholaisena. Avomaalla uurrekorvakärsäkkäät voivat mansikan lisäksi vahingoittaa myös muita marjakasveja kuten vadelmaa ja pensasmustikkaa.

Korvakärsäkkäiden lisääntyminen on partenogeneettista, joten lajilla ei esiinny lainkaan koiraita. Naaras elää noin 2–3 vuotta ja munii noin 500 munaa.

Pikkukorvakärsäkästä voidaan biologisesti torjua levittämällä Heterorhabdites ja Steinernema sukujen (esim. Steinernema kraussei, Heterorhabditis megidis) loisankeroisia juuristoalueelle keväällä maan lämmettyä ja elokuussa. Niiden toimivuus perustuu siihen, että ne vapauttavat isäntäeliöön mukanaan kantamiansa, lisääntymiseen erikoistuneita bakteereita, jotka hajottavat toukan kudosta tappaen sen parissa päivässä. Kemiallisessa torjunnassa tehoaineina voidaan käyttää atsinfossimetyylia ja lambda-syhalotriinia sisältäviä torjunta-aineita.