Saimaannorppa (Pusa hispida saimensis, vanh. Phoca hispida saimensis) on norpan alalaji, jota tavataan vain Suomessa, Saimaan järvialtaassa. Se on relikti, joka jäi saarroksiin Saimaalle viimeisimmän jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena noin 8 000 vuotta sitten. Alalaji on tämän jälkeen sopeutunut elämään makean veden olosuhteissa, ja se on Suomen ainoa kotoperäinen nisäkäs.
Saimaannorppa on 130–145 senttimetriä pitkä ja 50–90 kilogramman painoinen. Aikuinen yksilö on tummanharmaa, ja sillä on selkeitä vaaleita rengaskuvioita. Poikaset eli kuutit ovat muista norpan alalajeista poiketen harmaita. Parhaiten saimaannorpan erottaa muista alalajeista päänmuodosta: saimaannorpalla on suhteellisesti levein kallo ja lyhyin kuono.
Saimaannorppa on sopeutunut hyvin vesielämään, ja maalla se käy lähinnä vierailemassa. Sitä pidetään paikkauskollisena, vaikka tutkimuksissa on havaittu myös laajoja liikkeitä. Talvisin saimaannorpat joutuvat kaivamaan hengitysaukkoja jäähän. Jäänlähdön jälkeen ne nousevat rantakiville karvanvaihtoon. Ravinnokseen saimaannorpat käyttävät pieniä parvikaloja, 90 prosenttia ruokavaliosta koostuu ahvenesta, särjestä, muikusta, kuoreesta ja kiiskestä. Saimaannorppa tulee sukukypsäksi 4–7-vuotiaana, ja kiima-aika on kevättalvella. Naaras synnyttää yhden poikasen helmi-maaliskuussa lumikinokseen kaivettuun pesään, joka tarjoaa vastasyntyneelle suojaa. Poikanen vieroitetaan 2–2,5 kuukauden ikäisenä.
Saimaannorppa luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Vuonna 2010 saimaannorppia arvioitiin olleen 270, ja vuonna 2019 kanta oli vahvistunut noin 410 yksilöön.. Kuutteja Saimaalle arvioitiin syntyneen 88 vuonna 2019. Vaikka lukumäärä on viime vuodet ollut kasvussa, määrä on edelleen niin pieni, että satunnaisvaihtelu voi romahduttaa kannan. Saimaannorppa on nykyään rauhoitettu, mutta siitä maksettiin tapporahaa vielä 1940-luvulla. Tämänkin jälkeen saimaannorppaa pidettiin pitkään vahinkoeläimenä, kunnes 1970- ja 1980-lukujen asennemuutos nosti sen asemaa. Esimerkiksi graafikko Erik Bruun huolestui saimaannorpan tilasta 1970-luvun alkupuolella. Vuonna 1974 hän piirsi ikonisen saimaannorppajulisteen, jonka veikeästi hymyilevä norppa päätyi pari vuotta myöhemmin Suomen luonnonsuojeluliiton logoksi. Saimaannorpan uhanalaisen aseman tunnettuutta lisäsi myöhemmin Juha Vainion kappale ”Vanhojapoikia viiksekkäitä” (1982). Saimaannorpasta onkin tullut suomalaisen luonnonsuojelun symboli.
Aikuisen saimaannorpan ruumiin pituus on 130–145 senttimetriä ja paino 50–90 kilogrammaa. Saimaannorpan karvat ovat lyhyitä ja karkeita. Niiltä puuttuu monien muiden hylkeiden tapaan karvankohottajalihakset, joten karva on jatkuvasti ihonmyötäinen, mikä auttaa jäällä liikkumisessa. Vaikka karvapeite on tiheä, sillä ei ole aikuisella yksilöllä vaikutusta lämmönsäätelyyn. Norpat vaihtavat karvansa kerran vuodessa. Aikuisen saimaannorpan karvapeitteen pohjaväri on tummanharmaa, ja siinä erottuu selvästi yksilölliset, vaaleat rengaskuviot. Saimaannorpan poikaset eli kuutit ovat harmaita, kun taas itämerennorpan kuutit ovat kermanvalkoisia ja laatokannorpan tummia.
Norpan alalajit erottaa parhaiten toisistaan pääkallon mittasuhteista. Saimaannorpalla on suhteellisesti levein kallo ja lyhyin kuono. Sillä on myös suuremmat aivot kuin itämerennorpalla, mikä on todennäköisesti seurausta sokkeloisesta ja vaativasta järviolosuhteesta. Saimaannorpan aivot painavat noin 200 grammaa ja niiden osuus on 0,35 prosenttia koko ruumiinpainosta. Itämerennorpalla aivojen osuus on 0,26 prosenttia.
Saimaannorppien ulkoiset sukupuolituntomerkit eivät erotu erityisen hyvin. Uroksen kivekset sijaitsevat traanin sisällä ja siitin on yleensä vetäytynyt ihopoimun sisälle. Saimaannorpan siitinluu on erikoistunut kaksikärkiseksi ja se on tyypillisesti 12 senttimetrin pituinen. Naaraalla on kaksi nisää, jotka sijaitsevat traanin sisässä navan alapuolella olevissa kuopissa.
Norpilla ja monilla muilla hylkeillä hampaisto on yksinkertaistunut. Saimaannorppa käyttää hampaitaan lähinnä saaliiseen tarttumiseen ja nielemiseen. Norppa nielee saaliinsa kokonaisena, joten sille ei ole kehittynyt raateluhampaita tai ravinnon hienontamiseen soveltuvia poskihampaita. Niiden sijaan norpalla on tarkoituksenmukaiset pienehköt etu- ja kulmahampaat. Saimaannorpan hammaskaava on 3/2, 1/1, 5/5 = 34.
Saimaannorppaa tavataan vain Saimaassa. Avovesiaikana sitä esiintyy satunnaisesti käytännössä Saimaan kaikissa osissa. Levinneisyys painottuu Saimaan keskiosiin selkävesien äärelle. Norpat liikkuvat eri vuodenaikoina kutuaikaa lähestyvien parviksi kerääntyvien pienikokoisten kalojen perässä. Saimaa on pieni ja sokkeloinen elinalue, kun taas arktisilla merialueilla norpat saattavat liikkua useamman tuhannen neliökilometrin alueella.
Kalastusrajoituksia koskevassa asetuksessa saimaannorpan keskeisiksi elinalueiksi mainitaan Pyhäselän ja Oriveden saaristot, Joutenvesi – Kolovesi – Pyyvesi, Haukivesi, Pihlajavesi, Tolvanselkä – Katosselkä, Luonteri – Lietvesi ja Lietvesi – Petranselkä – Suur-Saimaa.
Norppa on sopeutunut hyvin vesielämään, ja se voi viettää ajastaan noin 80 prosenttia vedessä. Maalla se käy vain vierailemassa, ja laiskalta vaikuttava norppa on vedessä nopea ja sulava. Sukellukset voivat kestää jopa 25 minuuttia, mutta yleensä ne ovat muutaman minuutin pituisia ja ulottuvat muutaman kymmenen metrin syvyyteen. Sukellukset voidaan jakaa matka-, saalistus- ja leposukelluksiin. Matkaa tehdessään norppa tekee lyhytkestoisia ja matalia sukelluksia ja voi edetä lähes puolitoista metriä sekunnissa. Saalistussukellukset kestävät hieman pidempään, ja niiden aikana norppa tekee pohjassa sahakuvioista liikettä. Aamuyöllä tapahtuvat jopa 20 minuuttia kestävät sukellukset on tulkittu uni- tai leposukelluksiksi.
Saimaannorppaa pidetään paikkauskollisena, sillä seurantatutkimuksissa samoja yksilöitä on tavattu samoilla alueilla useiden vuosien jälkeen. Vanhoja norppia havaitaan muun muassa useana vuotena samoilta rannoilta karvanvaihtoaikaan ja sen lähiselältä kalastamasta. 2000-luvulla tehdyissä Itä-Suomen yliopiston radiolähetintutkimuksissa on kuitenkin havaittu melko laajoja liikkeitä. Lisäksi niissä on ollut viitteitä vuodenkierron perusteella tehdyistä paikanvaihdoista.
Talvisin norppa joutuu tekemään hengitysavantoja, jotka se kovertaa eturäpylöiden kynsillä. Jäämerennorpat voivat kaivaa reiän jopa kaksimetriseen jäähän, mutta saimaannorpan avannot ovat yleensä puolimetrisessä jäässä. Se tekee ensimmäiset hengitysavannot syksyllä ohuen jään aikaan ja uusia reikiä vielä talvellakin. Talvisin norpan elinpiiri on rajoittuneempi kuin kesällä ja liikkuminen vähäisempää.
Jäät lähtevät Saimaalta viimeistään toukokuussa. Pari viikkoa jäidenlähdön jälkeen saimaannorpat nousevat rantakiville karvanvaihtoon. Touko-kesäkuussa ne viettävät paljon aikaa rantakivillä ja syövät hyvin vähän. Norpat ovat jopa haluttomia menemään veteen, sillä uuden karvan kasvu vaatii ihon pintakerroksen lämpenemistä.
Saimaannorpat eivät yleensä ole samanlaisissa tiheissä laumoissa kuin hallit, mutta karvanvaihtoaikaan saimaannorppiakin voi tavata pienissä ryhmissä. Vuonna 2016 raportoitiin, että saimaannorppia on tavattu useita kertoja pienissä 4–5 eläimen ryhmissä. Norpat ovat laumaeläimiä, ja esimerkiksi saimaannorppaa yleisempiä laatokannorppa elää 20–30 yksilön laumoissa. Saimaannorpan laumoituminen on seurausta niiden yksilömäärän kasvusta.
Saimaannorppa käyttää ravinnokseen pieniä, parvissa liikkuvia kaloja. Ravinto koostuu noin 90-prosenttisesti ahvenesta, särjestä, muikusta, kuoreesta ja kiiskestä. Muihin saaliskaloihin kuuluvat muun muassa kymmenpiikki, salakka, made ja isompien kalojen poikaset. Saimaassa on vain vähän äyriäisiä, joten meressä olevien norppien ravinnokseen käyttävät katkat puuttuvat saimaannorpan ruokavaliosta.
Saimaannorppa syö päivässä yli kaksi kilogrammaa kalaa. Syksyisin rasvakerrosta kasvattavat norpat syövät jopa 3–4 kilogrammaa päivässä. Koko vuoden aikana saimaannorppa käyttää ravinnokseen yli tuhat kilogrammaa kalaa. Karvanvaihdon aikaan keväällä saimaannorpat puolestaan paastoavat. Syytä tähän ei varmasti tiedetä, mutta se saattaa liittyä paksun ja kuuman traanikerroksen pienentämiseen tai karvanvaihdon nopeuttamiseen.
Saimaannorpan sukelluksista pääosa liittyy ravinnonhankintaan. Hampaisto on sopeutunut saaliiseen tarttumiseen, mutta saimaannorpat nielevät kalat kokonaisina. Kalojen saatavuudella on pieni vaikutus norpan liikkumiseen, mutta ravinnosta sillä ei ole pulaa. Saimaannorppa pystyy käyttämään useita lajeja ravinnokseen, joten toisen lajin vähetessä se voi siirtyä saalistamaan toista runsaslukuisempaa lajia. Saimaan kalakanta pystyisi elättämään runsaasti suurempaa norppakantaa. Laji osaa käyttää myös hyväkseen kalanpyydyksiä, ja joskus se syö kaloja verkoista, katiskoista ja rysistä.
Saimaannorppa tulee sukukypsäksi 4–7-vuotiaana. Naaras hieman ennen urosta. Kiima-aika ajoittuu kevättalvelle. Norpat parittelevat pari viikkoa edellisen synnytyksen jälkeen, ja naaraan kiima osuukin imetysaikaan. Saimaannorpan parittelua ei ole dokumentoitu, mutta sen oletetaan tapahtuvan vedessä. Saimaannorpat saattavat olla pariuskollisia, sillä monia pariskuntia on tavattu useina vuosina tuttujen poikaspesiensä lähettyvillä. Varmoja tietoja uskollisuudesta ei kuitenkaan ole. Saimaannorpilla ei kuitenkaan ole monilla muille hylkeille tyypillistä haaremia.
Norpan alkiokehitys on viivästynyt, joten alkion kehitys pysähtyy pian hedelmöittymisen jälkeen ja jatkuu vasta loppukesällä. Synnytys osuu näin lumisimpaan kevättalveen. Viivästyneessä alkiokehityksessä hedelmöittyneestä munasolusta kehittynyt alkiorakkula ei heti kiinnity kohdun seinään. Ensimmäisen kuukausien ajan se kelluu kohdussa irtonaisena eikä kasva. Alkio kiinnittyy kohtuun vasta kolmen ja puolen kuukauden jälkeen.
Naaras synnyttää yhden poikasen eli kuutin. Kaksosraskaudet ovat äärimmäisen harvinaisia. Synnytys tapahtuu helmi-maaliskuussa, jolloin Saimaan rantakinokset ovat paksuimmillaan. Noin 70 prosenttia sukukypsistä naaraista synnyttää vuosittain. Poikasista vajaat 13 prosenttia syntyy kuolleena tai kuolee ensimmäisen kahden viikon aikana. Vielä 1980-luvulla pesäpoikaskuolleisuus oli peräti 30 prosenttia.
Vastasyntyneelle tarjoaa suojaa jään alta lumikinokseen kaivettu pesä. Pesäpaikakseen saimaannorppa valitsee kallio- tai kivikkorannan saaren itä- tai pohjoisrannalta, missä lumi viipyy keväällä pisimpään. Sopivia kinoksia löytyy erityisesti selkien äärellä olevilta luodoilta ja saarilta. Sopivan lumipeitteen lisäksi pesäpaikassa pitää olla tarpeeksi syvää vettä ja melko jyrkkä rantaprofiili. Emo tekee yleensä valmiiksi myös vaihtopesän, johon se voi vetäytyä poikasen kanssa, jos varsinaiselle pesälle tapahtuu jotakin. Myös koiraat ja synnyttämättömät naaraat rakentavat makuupesiä, joissa ne voivat levätä. Saimaannorppien poikaspesät ovat joka vuosi lähes samassa paikassa. Pesän rakentaminen alkaa lumikinoksen alla olevan hengitysreiän laajentamisella kulkutieksi. Sen halkaisijaksi tulee noin 40 senttimetriä. Sieltä norppa jatkaa lumionkalon kovertamista. Kattoa norppa kaivaa eturäpylöillään kyljellään maaten. Onkalon sisäkorkeus on yleensä yli puoli metriä. Pesää ei näy ulospäin, sillä se kaivetaan altapäin eikä ulkoilmaan ole reikiä. Pesän sijainti paljastuu yleensä vasta keväällä, kun katto on joko painunut lommolle tai kokonaan romahtanut.
Pesä suojaa hyvin kuuttia, joka on pienimpiä hyljepoikasia. Suoraan avojäälle syntyvä saimaannorppapoikanen olisi altis pakkaselle ja pedoille. Kuutin lämmöneristys perustuu aluksi kuuttikarvalle, sillä rasvakerros on vielä hyvin ohut. Ihon alla on edelleen sikiökaudelta peräisin olevaa ruskeaa rasvaa. Varsinainen ihonalainen rasvakerros alkaa kasvaa vasta imetyksestä tulevan energian kautta. Poikaskarva on erityisesti kosteana huono eriste, mutta traanikerros kasvaa nopeasti.
Emo imettää poikastaan maidolla, jossa on rasvaa 40 prosenttia. Kuutin paino on syntyessä noin viisi kiloa ja huhtikuun loppuun mennessä se on nelinkertaistunut. Emo imettää alkuvaiheessa poikasta pesässä, mutta loppukeväästä imettäminen tapahtuu jäällä. Yhteensä poikasta imetetään 7–9 viikon ajan. Kuutti juo päivässä arviolta 1,1 litraa maitoa ja lihoo 350 grammaa. Emo menettää imetyksen aikana runsaasti painoaan, ja keväällä laihtuneen emon lantioluut voivat näkyä ihon läpi. Poikanen vieroitetaan 2–2,5 kuukauden ikäisenä, jolloin se painaa yli 20 kilogrammaa.
Jääkauden jälkeisenä aikana hylkeet tarjosivat ihmisille ravintoa ja tarve-esineiden raaka-ainetta. Arkeologisia todisteita hylkeenmetsästyksestä on löydetty Suomesta 7 000–8 000 vuoden takaa. Osa löydöksistä on sisämaasta Muinais-Saimaan rannoilta. Saimaannorppia pidettiin pitkään lähinnä tuhoeläiminä, ja Ruotsin vuoden 1734 laki antoi kaikille luvan tappaa hylkeen kenen tahansa mailla. Historiallisia todisteita saimaannorpan metsästyksestä on vasta 1800-luvulta, jolloin sen pyynti ei enää ollut kovinkaan aktiivista. Sen pyynti ei ollut helppoa, ja sitä metsästettiin todennäköisesti traaniöljyn takia.
Suomen suuriruhtinaskunnan kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist kirjoitti 1882 kalastuslehdessä artikkelin ”Hylkeen hävittäminen Itämerestä, Saimaasta ja Laatokasta”, jossa hän esitti saimaannorpan hävittämistä Saimaasta sen kalastukselle aiheuttamien vahinkojen takia. Vaikka Nordqvist kannattikin norpan hävittämistä Saimaasta, hän on jäänyt alalajin historiaan sen kuvaajana ja tieteellisen nimen antajana.
Suomen kalastusyhdistys päätti pian Nordqvistin kirjoituksen jälkeen maksaa hylkeen tappamisesta tapporahaa, jonka saamiseksi myöhemmin riitti vain alaleuan toimittaminen nimismiehelle. Metsästys käynnistyi hitaasti, mutta tapporahojen maksamista käsittelevien dokumenttien mukaan se lisääntyi hiljalleen. Ampuma-aseiden kehittymisen takia metsästys muuttui myös tehokkaaksi. Hylkeiden ampuminen yleistyi sota-aikana ja sen jälkeen ampuma-aseiden hyvän saatavuuden takia. Eveliina Hussin pro gradu -työtään varten tekemien tutkimusten mukaan vuosina 1892–1948 maksettiin kaikkiaan 693 tapporahaa.
Tapporahaa maksettiin vuoteen 1948. Metsästys loppui vuonna 1955, jolloin saimaannorppa rauhoitettiin. Salametsästys jatkui kuitenkin vielä 1980-luvulle, jolloin se loppui lähes kokonaan asennemuutoksen takia. Vielä 1960-luvulla annettiin kalastajien pyynnöstä vuosittain noin kymmenen metsästyslupaa.
Saimaannorpan tulevaisuus on edelleen uhattuna. Suojeluohjelman tavoitteeksi on asetettu kanta, jota sukupuutto ei välittömästi uhkaa. Tämän on arvioitu olevan noin 400 yksilöä ja 80 kuutin syntyvyys. Yksi merkittävimmistä uhkatekijöistä on pieni populaatiokoko, joka aiheuttaa koko alalajille välittömän riskitekijän. Pienessä populaatiossa satunnaisvaihtelun merkitys korostuu, ja sattuma voi esimerkiksi vinouttaa sukupuolijakauman hyvinkin nopeasti. Pieni kanta on myös altis erilaisille tautiepidemioille. Saimaa on kuitenkin eristyksissä muista hyljevesistä, mikä suojaa saimaannorppaa taudeilta, mutta ihmisen toiminta voi tuoda mukanaan uusia tartuntatauteja, jotka voivat aiheuttaa suurta vahinkoa. Saimaannorpalla ei ole tähän mennessä havaittu monia yleisiä hyljetauteja, eikä sillä ole niin paljoa loisia kuin itämeren- tai laatokannorpissa.
Pieni populaatiokoko altistaa sisäsiittoisuudelle, kun populaatio saattaa menettää koko ajan perinnöllistä monimuotoisuuttaan. Mia Valtosen väitöskirjan mukaan saimaannorpan perinnöllinen monimuotoisuus on todella matala ja edelleen heikkenevä. Lisäksi sen mikrosatelliittien monimuotoisuus on pienin kaikista tutkituista eväjalkaisista. Tilannetta voi edelleen heikentää populaation hajautuminen useisiin alapopulaatioihin. Vaikka monimuotoisuus on pientä, saimaannorpan perimässä ei ole vielä merkkiä sukusiittoisuudesta.
Ilmaston lämpeneminen uhkaa kaikkia arktisten alueiden merinisäkkäitä. Se voi aiheuttaa ongelmia pesinnälle, jonka onnistuminen riippuu voimakkaasti jää- ja lumitilanteesta. Saimaannorpan sopeutumiskykyä on vaikea arvioida. Ilmastonmuutoksen seurauksena vedenpinnan jyrkät vaihtelut saattavat yleistyä, mikä on riski pesimäaikaan. Uhkaa on pienennetty Saimaan juoksutusta säätelemällä. Luonnolliset vedenkorkeuden vaihtelut voivat muutenkin aiheuttaa laajaa pesäkuolleisuutta. Saimaan vedenpinnan talviaikainen säännöstely 1920-luvulta 1990-luvun alkuun romahdutti useina talvina rantajäätä ja saimaannorppien pesiä ja aiheutti merkittävää, keskimäärin 30 prosentin pesäkuolleisuutta poikasille. Uhka on lähes poistunut Saimaan ja Vuoksen juoksutuslainsäädännön muutoksella.
Ihminen on saimaannorpan ainoa merkittävä vihollinen. Pyydyskalastuksen seurauksena menehtyy suuri määrä norppia. Saimaalla kalastus on lähinnä vapaa-ajan- ja kotitarvekalastusta. Etenkin kalastamaan opettelevat kuutit joutuvat herkästi verkkoon, minkä vuoksi vaarallisten kalastusvälineiden käyttöä on nykyään rajoitettu 15. huhtikuuta – 30. kesäkuuta. Vielä 1980-luvulla 70–80 prosenttia poikasista menehtyi ensimmäisenä elinvuotenaan verkkoihin. Vaikka kalastus on iso uhka saimaannorpan selviytymiselle, metsästyksestä ei enää ole riskiä asenneilmapiirin muuttumisen ansiosta.
Ihmisen toiminnasta aiheutuneet ympäristömyrkyt tappoivat paljon saimaannorppia vielä 1970-luvulla. Vaikka ilmapäästöjen takia Saimaaseen kertyy yhä elohopeaa ja muita raskasmetalleja, elohopea ei aiheuta enää saimaannorpalle riskiä. Ympäristökemikaaleista on kuitenkin edelleen haittaa, sillä orgaaniset klooriyhdisteet ovat biokertyviä ja jotkin PCB-yhdisteitä korvaavat aineet saattavat aiheuttaa uuden uhan.
Vapaa-ajan toiminnasta aiheutuva uhka on moottorikelkkailun ja kesämökkien talvikäytön yleistyminen. Norppa on herkkä häirinnälle ja askeleet tai tärinä aiheuttavat imettävälle emolle pakoreaktion. Pesätutkimusten perusteella pesien määrä kasvaa mitä kauemmaksi ihmisistä aiheutuvista häiriöistä päästään. Saimaan kansallispuistot ovatkin norpan parhaita lisääntymisalueita.
Monien arvioiden mukaan saimaannorpan suurin uhka sukupuuttoon kuolemiselle on todennäköisesti elinympäristön muuttuminen, eikä esimerkiksi sisäsiittoisuus. Useiden riskianalyysien perusteella saimaannorpan suojelutoimet ovat riittävällä tasolla sukupuuton estämiseksi. Näihin kuuluvat lisääntymisalueiden suojelu, kalastusrajoitukset ja Saimaan vedensäätelyn uudet asetukset. Näitä menetelmiä tarvitsee kuitenkin käyttää yhdessä. Suojelun kannalta myönteisiä merkkejä antaa myös esimerkiksi pohjanmerinorsujen tilanne. Niitä oli 1800-luvun lopulla jäljellä vain noin sata yksilöä, mutta onnistuneen suojelun ansiosta niitä on yli 100 000 yksilöä.
Saimaannorppia on arvioitu olleen enimmillään useita tuhansia, ja niitä eli joka puolella Saimaata. Vielä 1900-luvun alussa norppakanta on voinut olla tuhannen yksilön suuruinen. Saimaannorppia arvioitiin vuonna 2017 olevan 370–380 yksilöä. Kesäkuussa 2022 saimaannorppia arvioitiin olevan 430 yksilöä Kanta on kasvanut hitaasti 1980-luvun alusta, jolloin norppia oli vain 120–150 yksilöä. Saimaannorppia on edelleen niin vähän, että satunnaisetkin tekijät, kuten sairausepidemia, voivat tappaa alalajin sukupuuttoon. Vuonna 2016 julkaistussa Suomen luonnon Punaisessa kirjassa saimaannorpan uhanalaisluokitusta oli lievennetty äärimmäisen uhanalaisesta erittäin uhanalaiseksi. Saimaannorpan suojelustrategian tavoitteena on nostaa vuoteen 2025 mennessä norppien määräksi 400 yksilöä, jolloin siltä poistuisi välittömän sukupuuton uhka.
Populaatio on keskittynyt Keski-Saimaalle Savonlinnan etelä- ja pohjoispuolelle, jossa se on vahvistunut. Kanta on vahvin Pihlajavedellä sekä Haukivedellä Linnansaaren kansallispuiston alueella. Pohjoinen Saimaa oli aikoinaan vahvaa norppa-aluetta, mutta norppa on katoamassa viimeisten vanhojen yksilöiden kuollessa. Etelä-Saimaan kanta kärsi todennäköisesti 1980-luvulle asti alueen teollisuuden aiheuttamista korkeista myrkkypitoisuuksista. Suurin norppatiheys 1990-luvun alun laskennoissa oli Kolovedessä, jossa oli 0,88–1,12 hyljettä neliökilometrillä. Sen perusteella koko Saimaassa voisi sopivissa olosuhteissa elää jopa 3 800–4 900 norppaa. Vuoden 1893 arvioitu 1 300 yksilön kanta ei todennäköisesti vielä ylittänyt Saimaan kantokykyä.
Saimaannorpan kantaa seurataan tarkoin vuosittaisin laskennoin kevättalvella pesintäajan loppupuolella. Metsähallituksen tutkijoiden lisäksi laskentaan osallistuu runsaasti vapaaehtoisia. Saimaannorpan kanta lasketaan poikkeuksellisesti maissa, sillä sen hajanaista kantaa ei pysty laskemaan ilmasta, kuten tehdään muiden norppakantojen selvittämiseksi. Laskennan onnistuminen riippuu Saimaan jäätilanteesta. Vuosina 2005–2006 jäätilanne oli heikko ja 2007 pesintäalueesta jäi tarkastamatta puolet. Myös vuoden 2015 laskenta jäi puutteelliseksi nopean kevään etenemisen takia.
Professori Johan Axel Palmén ehdotti jo vuonna 1905 luonnontieteellisten syiden takia saimaannorpan säilymisen varmistamista. Saimaannorppa oli kuitenkin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla petoeläimiä kohtaan kohdistuneen vihanpidon kohde. Vapaaehtoisia suojelutoimia oli kuitenkin jo 1920-luvulla.
Huoli saimaannorpan säilymisestä alkoi kasvaa 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Norppakanta pieneni todella nopeasti alle puoleen 1950-luvusta. Merkittävimmät syyt vähenemiselle olivat verkkokalastuksen lisääntyminen Saimaalla, käyttöön otetut kestävät nailonverkot, joihin norppia sotkeutui ja hukkui, ja lisääntymistä häirinnyt metyylielohopea, jonka pitoisuudet Saimaalla olivat korkeita 1960- ja 1970-luvulla.
Saimaannorppien säilymisen takaamiseksi Joensuun yliopisto ja WWF:n Suomen rahasto perustivat 1970-luvun lopussa sen järjestelmällisen suojelun ja tutkimisen. Taustaorganisaatioksi perustettiin Mikkelissä 1979 WWF:n saimaanhyljetyöryhmä, joka oli toiminnassa vuoteen 1996 saakka. Työryhmään kuului tutkijoita, ympäristönsuojelun ammattilaisia, luontoihmisiä sekä norpan tuntijoita ja ystäviä. Jotkut Saimaan asukkaista suhtautuivat kielteisesti saimaannorppaan vahinkoeläimenä. Ilmapiiriä pyrittiin muuttamaan myönteisempään suuntaan valistuksen avulla, mutta suurin yksittäinen tekijä suhtautumisen muutokseen oli Juha Vainion kappale ”Vanhojapoikia viiksekkäitä”. Idean kappaleesta oli antanut norppatyöryhmään kuulunut Veikko Kilkki.
Työryhmä esitteli tietojaan vuonna 1981 liikenneministeri Veikko Saarrolle. Tämän seurauksena perustettiin saimaanhyljetoimikunta, joka laati muun muassa saimaannorpan suojelustrategian. Toimikunnan tekemien suuntaviivojen perusteella saimaannorppatyöryhmä toteutti norpan suojelua ja tutkimusta. Suojeluvastuu siirtyi vuonna 1993 Metsähallitukselle ja tutkimusvastuu Joensuun yliopistolle.
Saimaannorpan keskeisimmät pesimäalueet liitettiin vuonna 1998 hallituksen periaatepäätöksellä Suomen Natura 2000 -verkostoon. Samana vuonna maa- ja metsätalousministeriö alkoi valmistella kalastusrajoituksia. Ensimmäiset pyyntirajoitukset tulivat Saimaalla voimaan vuonna 1999. Niissä kiellettiin verkot, joiden havas tai riimutus oli monisäikeistä lankaa. Lisäksi kiellettiin yli 0,2 millimetrin langasta tehdyt yksisäikeiset verkot ja määriteltiin rajoituksia isorysän ja koukkupyydysten käytölle. Tämän jälkeen rajoituksia on päivitetty useaan kertaan. Vuonna 2015 oli kiellettyä keskeisillä pesimäalueella käyttää kaikkia norpille vaarallisia pyydyksiä ympäri vuoden ja keväällä oli täydellinen verkkokalastuskielto 15. huhtikuuta – 30. kesäkuuta.
Saimaannorppa kuuluu läntisen Euroopan uhanalaisimpiin eläimiin. Nykyinen lainsäädäntö edellyttää tiukkaa saimaannorpan suojelua, johon Suomi on sitoutunut kansainvälisin sopimuksin. Koloveden ja Linnansaaren kansallispuistot ovat ainoita jo suojeltuja saimaannorpan elinalueita. Rantojensuojeluohjelmansa avulla Euroopan suojelualueverkko Natura suojelee tulevaisuudessa muut keskeiset elinalueet.
Kalastuksen ja saimaannorpan suojelun yhteensovittamisessa on niin sanotun ilkeän ongelman piirteitä, koska asia liittyy luonnonvarojen ja lajin suojelun välisiin yhteiskunnallisiin jännitteisiin. Saimaa on yksi Suomen merkittävimmistä kalavesistä, mutta norppien esiintymsialueella oli vuonna 2010 vain noin 60 ammattikalastajaa. Vuonna 2021 ammattikalastajien määräksi laskettiin 40. Vaikka kalastuselinkeinon harjoittajien määrä on pienentynyt, vapaa-ajankalastajien määrä on moninkertaistunut 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun aikana. Saimaannorpan levinneisyysalueella kalastaa yli 400 000 vapaa-ajankalastajaa. Ammattikalastajat ovat joutuneet laajentamaan pyyntialueitaan kevätrajoitusten takia, mikä ei kuitenkaan ole aina onnistunut. Osakaskunnat eivät välttämättä myönnä lupia uusille kalastajille tai sitten pyyntikustannukset olisivat kasvaneet liian suuriksi. Vapaa-ajankalastajien suuri kokonaismäärä ei kuitenkaan ole norpan menestyksen kannalta olennainen asia, koska he kalastavat usein esimerkiksi mato-ongella, minkä ei ole arveltu vahingoittavan norppaa. Verkolla kalastava mökkeilijä saattaa sen sijaan vaikuttaa norppakantaan.
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tekemien kyselytutkimusten perusteella Saimaan kalastajien mukaan pyyntirajoitukset ovat vaikuttaneet kalastamiseen. Ammattikalastajista noin 60 prosenttia ja vapaa-ajankalastajista noin 40 prosenttia kokivat rajoituksilla olleen vaikutusta. Tämän ovat kokeneet erityisesti verkkokalastajat. Monet ammattikalastajat kertovat, etteivät usko Metsähallituksen arvioon saimaannorpan lukumäärästä, koska ovat kertomansa mukaan nähneet 2000-luvulla norppia enemmän ja laajemmalla alueella. Peräti noin 70 prosenttia 2010-luvulla haastatelluista ammattikalastajista halusivat kalastusrajoitusten muuttamista, ja useiden henkilöiden mielestä ammattikalastuksen pitäisi olla rajoitusten ulkopuolella.
