Metsäkana
Riekko eli metsäkana (Lagopus lagopus) on pohjoisten alueiden keskikokoinen kanalintulaji.
Riekko on Peräpohjolan maakuntalintu.
Pä
PäiväeläimetPäiväeläin tarkoittaa eläintä, joka nukkuu yöllä ja valvoo päivällä. Yöeläimet ovat puolestaan aktiivisia öisin ja hämäräeläimet h...
Ka
KasvinsyöjäKasvinsyöjä eli herbivori on eläin, jonka ravinto koostuu yksinomaan tai pääasiassa kasveista. Lihansyöjiin ja sekaravintoa käyttäviin elä...
Fo
FolivoreGr
GranivoreMa
MaanpäällinenEs
Esiyksilölliset eläimetOv
OvipaarinenOvipaarinen tarkoittaa eläintä, joka lisääntyy munimalla. Useimmat selkärangattomat, kalat ja matelijat, kaikki linnut ja sammakkoeläimet sek...
Re
ReviiriReviiri tai territorio on eläimen elinpiirin osa, jota eläin puolustaa saman lajin yksilöiltä. Pesintäreviirejä puolustetaan vain saman sukup...
Sa
SarjamonogamiaSo
Sosiaaliset eläimetPa
ParveiluEi
Ei siirtolainenW
alkaaRiekon pituus on noin 35–43 cm ja paino 500–800 g. Koiras on hieman naarasta kookkaampi. Kesällä uros on punaisenruskea ja mustatäpläinen, naaras ruosteenkeltaisen ja mustan kirjava; siipien alapinnat ja vatsa ovat valkoiset. Syksyllä riekko alkaa vaihtaa asuaan valkoiseksi pian ruskan jälkeen, hyvissä ajoin ennen lumen tuloa. Talvella sekä koiras että naaras ovat kauttaaltaan puhtaan valkoisia mustia pyrstösulkia lukuun ottamatta.
Riekko kuuluu muiden metsäkanalintujen tavoin enimmäkseen hiljaisiin maalintuihin. Sen ääntely on harvakseltaan kuuluvaa kopek-kopek -nakuttelua, lukuun ottamatta äkillistä pakolentoon pyrähtämistä, jolloin lintu päästää äänekkään ka-ka-ka-ka-naurusarjan. Pakolento on harvoin 100 m pidempi, jonka jälkeen riekko jatkaa hiljakseen ja ääneti kulkuaan jalan. Soitimella riekkokoiras ”kalahtelee” voimakkaasti, mihin naaras vastaa pehmeämmillä naukaisua muistattavalla äänellä. Riekon ääntely eroaa selvästi sukulaisensa kiirunan narisevasta äännähtelystä.
Riekko sekoitetaan tunturialueilla helposti sukulaiseensa kiirunaan (Lagopus mutus). Lintujen erottaminen pelkästään ulkonäön perusteella on harjaantuneellekin silmälle vaikeaa. Havaintopaikan ja äänen perusteella lajin määrittely on jopa helppoa. Nyrkkisääntö on, että tunturipaljakalla pensasrajan alapuolella esiintyvät ovat riekkoja ja ylempänä havaitut kiirunoita.
Riekkoa tavataan yleisesti Pohjois-Euroopassa, Pohjois-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Britteinsaarilla elää riekon alalaji nummiriekko (Lagopus lagopus scoticus).
Suomessa riekko on Pohjois-Lapissa erittäin yleinen. Etelään päin tultaessa kannat pienenevät, mutta voivat kausiluontoisesti olla runsaita, varsinkin Itä-Suomessa, Joensuun ja Tampereen korkeudelle saakka. Etelä-Suomessa riekko on harvinainen. Länsi-Suomessa sitä tavataan vaihtelevasti aina Turun seudulle asti. Suomen riekkokannaksi on arvioitu 50 000–120 000 paria ja laji on luokiteltu uhanalaisuustarkastelussa vaaraantuneeksi. Asiantuntijoiden mukaan riekko on vaarassa hävitä Suomen metsäalueilta. Myös Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun suoalueiden riekkokantojen arvioidaan olevan uhanalaisia. Kannat ovat olleet laskussa jo yli 20 vuoden ajan. Kantojen taantumiseen vaikuttavat todennäköisesti ainakin osittain ilmastonmuutoksen aiheuttamat olosuhteiden vaihtelut.
Elinympäristönsä suhteen riekko on monipuolinen. Pesimäaikana sitä on erittäin vaikea havaita, mutta kesän kääntyessä kohti syksyä poikueita voi tavata lähes millaisessa ympäristössä tahansa, kunhan ravintoa on riittävästi. Se viihtyy kuusi- ja mäntymetsissä, ikikuusikoissa, soiden reunamilla, hakkuuaukeilla, teiden reunamilla, jne. Talven lähestyessä ja lumen peittäessä aluskasvillisuuden se siirtyy koivikkoisille alueille, mm. vaaroille ja pohjoisessa tuntureiden alarinteille. Lapissa ja paikka paikoin Itä-Suomessa ei ole lainkaan harvinaista, että 6–8-jäseniset poikueet hakeutuvat jopa asutuskeskuksiin ja talojen pihoille. Tällöin riekko tottuu ihmisen läsnäoloon nopeasti. Suojaväriinsä luottaen sen pakoetäisyys luonnossakin on vain 0–50 metriä.
Riekko on myös ruokansa suhteen monipuolinen. Kesän tullen sen ravinto muodostuu versoista, kasvien silmuista ja puhkeavista lehdistä. Heti kuoriutumisen jälkeen poikasten pääravinto koostuu hyönteisistä, mm. runsaina esiintyvistä sääskistä. Syyskesällä riekkojen ravintona ovat marjat, erityisesti mustikka ja variksenmarja sekä lumisena aikana koivujen ja pajujen silmut, koivujen urvut ja jopa ohuet oksat.
Riekko tekee pesänsä maahan yksinkertaisesti asettumalla hautoma-asentoon kuopimaansa matalaan, pehmustamaansa kuoppaan. Suojaiseksi ja turvalliseksi katsomassaan pesässä kanervikossa tai pensaan alla riekkonaaras munii 6–10 kappaletta ruosteenkeltaisia, mustatäpläisiä munia. Naaras hautoo noin 25 päivää. Naaras hoitaa poikasia mutta poikaset ruokkivat itsensä. Poikaset ovat pesäpakoisia.
Riekko on rauhoitettu suurimmassa osassa maata. Metsästysajat ovat Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntien alueella 10.–30.9., Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa 10.9.–31.3. Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa riekon ansapyynti on sallittua.
Harrastepyynti suoritetaan seisovaa koiraa käyttäen tai naakimalla eli jälkiä etsimällä ja seuraamalla. Pohjoisimmassa Lapissa riekkoja pyydetään ansalangoilla tunturi- ja jokivarsikoivikoissa.
