Lepakot
1278 lajit
Lepakot (Chiroptera) ovat yleensä pienikokoisia, öiseen aikaan lentäviä nisäkkäitä, joista useat suunnistavat kaikuluotauksen avulla ja nukkuvat pää alaspäin. Ne ovat ainoita nisäkkäitä, joilla on siivet ja jotka osaavat lentää, ja siksi niiden lahkosta onkin toisinaan käytetty nimitystä siipijalkaiset.
Muita lepakkojen tunnuspiirteitä ovat eturaajojen pitkät varvasluut sekä lantion ja tarttumaelimiksi muuntuneiden takajalkojen alikehittyneisyys. Lepakoilla on eturaajoissaan joko yksi tai kaksi kynttä. Lepakot ovat jyrsijöiden jälkeen suurin nisäkäslahko; nykyisin tunnetaan 1 116 elossa olevaa lepakkolajia, jotka ovat jakaantuneet 202 suvun kesken. Noin 20 % maailman nisäkäslajeista on lepakkoja. Lepakkoja elää kaikkialla maapallolla, lukuun ottamatta napa-alueita. Eniten lepakkoja elää trooppisella vyöhykkeellä, jossa lepakkolajien lukumäärä on suurempi kuin muiden nisäkäslajien. Etelä-Amerikassa kaikkien lepakkojen yhteisen biomassan arvioidaan olevan suurempi kuin kaikkien muiden nisäkkäiden yhteensä. Suurin osa lepakkolajeista on painoltaan alle 50 grammaa. Pienin lepakkolaji on kaksigrammainen siankuonolepakko ja suurin on Acerodon jubatus -hedelmälepakko, jonka siipienväli on 1,5 metriä ja paino 1,2 kilogrammaa. Intianlentäväkoiralla siipienväli on pienempi, mutta se painaa 1,5 kilogrammaa. Lepakoiden ulostetta kutsutaan guanoksi.
Lepakot liitetään usein mytologiseen vampyyri-hahmoon ja tätä kautta veren imemiseen. Suurin osa (70 %) lepakoista on kuitenkin hyönteissyöjiä. Loput käyttävät ravinnoksi hedelmiä ja mettä sekä pienempi osa lihaa. Varsinaisia vertaimeviä lepakoita tunnetaan vain kolme lajia. Ne tekevät ihoon haavan ja imevät haavasta veren. Vain yksi laji, isoverenimijä, imee verta ihmisestä. Haavat ovat pieniä eivätkä yletä isoihin verisuoniin. Ruokavalionsa takia lepakot ovat tärkeitä pölyttäjiä ja kasvien siementen levittäjiä, eli ne ovat olennainen osa trooppisen vyöhykkeen kasvillisuuden biodiversiteetin ylläpitoa. Ne pääasiassa syövät hyönteisiä.
Lepakkoja elää jokaisella mantereella Antarktista lukuun ottamatta. Lentokykynsä ansiosta ne ovat levittäytyneet monille merellisille saarille, jonne monet muut nisäkkäät eivät ole päässeet. Lepakkoja ei kuitenkaan tavata Pohjois-Venäjällä tai -Kanadassa eikä Grönlannissa. Mitä lähemmäs päiväntasaajaa mennään, sitä enemmän lepakkolajeja alueella todennäköisemmin elää. Etelä-Amerikan pohjoisosissa elää noin 120 ja Kaakkois-Aasiassa noin 100 eri lajia. Länsi-Afrikassa sitä vastoin lajeja on 97 ja Keski-Afrikassa 60. Suomessa lepakkolajeja on havaittu kolmetoista. Siipat (Vespertilionidae) on kaikista lepakoista laajimmille levinnyt sekä runsaslajisin heimo. Muutamilla lepakkolajeilla on havaittu kausittaista muuttoliikennettä. Syynä voivat olla sään kylmeneminen tai sopivan horrospaikan etsiminen.
Lepakot ovat sopeutuneet elämään lähes jokaisessa maapallon elinympäristössä aavikoista sademetsiin. Elinalueelta ne kuitenkin vaativat ravintoa ja paikan, jossa ne voivat nukkua. Hyönteisiä syövät lajit elävät usein jokien tai muiden sisävesien lähettyvillä, sillä veden pinnalta nousevat hyönteiset ovat niille helppoa saalista.
Horros on päivällä nukkumisen ohella monille pohjoisimmilla alueilla eläville lepakoille ominainen piirre. Ne viettävät horroksensa suojaisessa paikassa, kuten kallioissa tai vanhoissa kaivoksissa. Näissä paikoissa ilmankosteus pysyy korkealla eikä ilmanlämpötila laske pakkaselle. Jotkin Etelä-Amerikassa elävät lajit nukkuvat päivät puiden kääreytyneillä lehdillä, kuten vaikkapa banaanipuissa, ja muuttavat seuraavalle lehdelle kun lehti suoristuu. Monesti pimeät ja rauhaiset rakennusten ullakot tarjoavat lepakoille hyvän nukkumispaikan.
Talvihorroksen on todettu pidentävän lepakon ikää, koska lepakon sisäinen kello hidastuu. Horros vaikuttaa lepakon niin sanottuun epigeneettiseen kelloon. Sillä tarkoitetaan DNA:n tilapäisiä mutta pitkävaikutteisia kemiallisia muutoksia, joiden tiedetään lisääntyvän elämän mittaan. Talvihorroksen aikana epigeneettinen kello jätättää lepakoilla niin paljon, että niiden ikääntyminen viivästyy kuukausilla.
Lepakot (Chiroptera) ovat yleensä pienikokoisia, öiseen aikaan lentäviä nisäkkäitä, joista useat suunnistavat kaikuluotauksen avulla ja nukkuvat pää alaspäin. Ne ovat ainoita nisäkkäitä, joilla on siivet ja jotka osaavat lentää, ja siksi niiden lahkosta onkin toisinaan käytetty nimitystä siipijalkaiset.
Muita lepakkojen tunnuspiirteitä ovat eturaajojen pitkät varvasluut sekä lantion ja tarttumaelimiksi muuntuneiden takajalkojen alikehittyneisyys. Lepakoilla on eturaajoissaan joko yksi tai kaksi kynttä. Lepakot ovat jyrsijöiden jälkeen suurin nisäkäslahko; nykyisin tunnetaan 1 116 elossa olevaa lepakkolajia, jotka ovat jakaantuneet 202 suvun kesken. Noin 20 % maailman nisäkäslajeista on lepakkoja. Lepakkoja elää kaikkialla maapallolla, lukuun ottamatta napa-alueita. Eniten lepakkoja elää trooppisella vyöhykkeellä, jossa lepakkolajien lukumäärä on suurempi kuin muiden nisäkäslajien. Etelä-Amerikassa kaikkien lepakkojen yhteisen biomassan arvioidaan olevan suurempi kuin kaikkien muiden nisäkkäiden yhteensä. Suurin osa lepakkolajeista on painoltaan alle 50 grammaa. Pienin lepakkolaji on kaksigrammainen siankuonolepakko ja suurin on Acerodon jubatus -hedelmälepakko, jonka siipienväli on 1,5 metriä ja paino 1,2 kilogrammaa. Intianlentäväkoiralla siipienväli on pienempi, mutta se painaa 1,5 kilogrammaa. Lepakoiden ulostetta kutsutaan guanoksi.
Lepakot liitetään usein mytologiseen vampyyri-hahmoon ja tätä kautta veren imemiseen. Suurin osa (70 %) lepakoista on kuitenkin hyönteissyöjiä. Loput käyttävät ravinnoksi hedelmiä ja mettä sekä pienempi osa lihaa. Varsinaisia vertaimeviä lepakoita tunnetaan vain kolme lajia. Ne tekevät ihoon haavan ja imevät haavasta veren. Vain yksi laji, isoverenimijä, imee verta ihmisestä. Haavat ovat pieniä eivätkä yletä isoihin verisuoniin. Ruokavalionsa takia lepakot ovat tärkeitä pölyttäjiä ja kasvien siementen levittäjiä, eli ne ovat olennainen osa trooppisen vyöhykkeen kasvillisuuden biodiversiteetin ylläpitoa. Ne pääasiassa syövät hyönteisiä.
Lepakkoja elää jokaisella mantereella Antarktista lukuun ottamatta. Lentokykynsä ansiosta ne ovat levittäytyneet monille merellisille saarille, jonne monet muut nisäkkäät eivät ole päässeet. Lepakkoja ei kuitenkaan tavata Pohjois-Venäjällä tai -Kanadassa eikä Grönlannissa. Mitä lähemmäs päiväntasaajaa mennään, sitä enemmän lepakkolajeja alueella todennäköisemmin elää. Etelä-Amerikan pohjoisosissa elää noin 120 ja Kaakkois-Aasiassa noin 100 eri lajia. Länsi-Afrikassa sitä vastoin lajeja on 97 ja Keski-Afrikassa 60. Suomessa lepakkolajeja on havaittu kolmetoista. Siipat (Vespertilionidae) on kaikista lepakoista laajimmille levinnyt sekä runsaslajisin heimo. Muutamilla lepakkolajeilla on havaittu kausittaista muuttoliikennettä. Syynä voivat olla sään kylmeneminen tai sopivan horrospaikan etsiminen.
Lepakot ovat sopeutuneet elämään lähes jokaisessa maapallon elinympäristössä aavikoista sademetsiin. Elinalueelta ne kuitenkin vaativat ravintoa ja paikan, jossa ne voivat nukkua. Hyönteisiä syövät lajit elävät usein jokien tai muiden sisävesien lähettyvillä, sillä veden pinnalta nousevat hyönteiset ovat niille helppoa saalista.
Horros on päivällä nukkumisen ohella monille pohjoisimmilla alueilla eläville lepakoille ominainen piirre. Ne viettävät horroksensa suojaisessa paikassa, kuten kallioissa tai vanhoissa kaivoksissa. Näissä paikoissa ilmankosteus pysyy korkealla eikä ilmanlämpötila laske pakkaselle. Jotkin Etelä-Amerikassa elävät lajit nukkuvat päivät puiden kääreytyneillä lehdillä, kuten vaikkapa banaanipuissa, ja muuttavat seuraavalle lehdelle kun lehti suoristuu. Monesti pimeät ja rauhaiset rakennusten ullakot tarjoavat lepakoille hyvän nukkumispaikan.
Talvihorroksen on todettu pidentävän lepakon ikää, koska lepakon sisäinen kello hidastuu. Horros vaikuttaa lepakon niin sanottuun epigeneettiseen kelloon. Sillä tarkoitetaan DNA:n tilapäisiä mutta pitkävaikutteisia kemiallisia muutoksia, joiden tiedetään lisääntyvän elämän mittaan. Talvihorroksen aikana epigeneettinen kello jätättää lepakoilla niin paljon, että niiden ikääntyminen viivästyy kuukausilla.
