Simieninsakaali (Canis simensis) on punaturkkinen koiraeläin, joka elää Etiopian ylängöllä. Laji tunnetaan myös nimillä etiopiankettu, simeninsakaali, simiensakaali, etiopiansusi ja kaberu. Nisäkäsnimistötoimikunta ehdottanut lajille uutta nimeä etiopiansakaali. Laji on nykyisin erittäin uhanalainen, koska sitä uhkaavat metsästys, elinalueiden supistuminen ja koirien levittämä raivotauti.
Simieninsakaalilla on kapea kuono ja pystyt, teräväkärkiset korvat. Hampaat ovat pienet ja yläleuan viimeiset välihampaat ovat samanlaiset kuin sudella. Turkki on yleisväriltään punertava. Selästä se on kellanpunainen, takaosaa päin tummeneva, ja vatsa on vaalea. Väriraja erottuu hyvin. Kaulan sivulla on kaksi kellanpunaista poikkijuovaa. Tiheäkarvainen häntä on ylhäältä ja alapinnalta punertavanvalkoinen, keskeltä tumma. Uros on naarasta kookkaampi. Ruumiin pituus on noin metri. Uros painaa 15–19 kiloa ja naaras 11–14 kiloa.
Simieninsakaali on nimestään huolimatta lähempää sukua sudelle ja kojootille kuin saman mantereen kulta-, vaippa- ja juovasakaaleille. Sen arvellaan kehittyneen susista, jotka viime jääkaudella noin 12 000 vuotta sitten tulivat Afrikkaan ja jäivät eristyksiin alueen vuoristoon.
Simieninsakaali elää vain Etiopian alpiinisilla vuoristoniityillä 3 000–4 000 metrin korkeudessa. Laji on hävinnyt Eritreasta ja sen kanta on supistunut myös Etiopiassa rajusti. Tärkeimmät elinpaikat ovat Bale- ja Simienvuoristo. Sitä tavataan muun muassa Simienin kansallispuistossa.
Simieninsakaali elää pieninä laumoina, joissa on vain yksi lisääntyvä naaras. Pennut ovat usein useamman vieraan koiraan jälkeläisiä. Lauma merkitsee noin kuuden neliökilometrin laajuisen reviirin hajumerkeillä, kuten ulosteilla. Reviirin rajat tarkastetaan päivittäin ja mahdolliset tunkeilijat ajetaan pois. Lauman jäsenet pitävät yhteyttä toisiinsa ulvomalla ja kertovat samalla olemassaolostaan muille laumoille. Varoittaessaan tai uhkaillessaan simieninsakaali päästää lyhyitä ja hermostuneita haukahduksia.
Simieninsakaalit syövät pääasiassa jyrsijöitä, joita on ylängöllä runsaasti, jopa neljä tonnia neliökilometriä kohden. Paras saalis on juurirotta, mutta niille kelpaa mikä tahansa alueen yli kymmenestä jyrsijälajista. Sorkkaeläinten kimppuun se käy harvoin. Simieninsakaalin lisääntyminen poikkeaa muiden Canis-suvun koiraeläinten lisääntymisestä. Naaraat parittelevat yleensä eri laumojen urosten kanssa välttääkseen sisäsiittoisuutta, koska moni koiras jää synnyinlaumaan. Naaras synnyttää 60–62 vuorokauden kantoajan jälkeen 3–7 pentua pesäluolaan. Naaraat ovat lisääntymiskykyisiä kaksivuotiaina.
Simieninsakaali on nykyään erittäin uhanalainen, ja sen kanta on enää noin 500 yksilöä. Kanta on jakautunut useisiin pienempiin populaatioihin. Suurin populaatio on Bale-vuorten kansallispuistossa, jossa elää noin 200 yksilöä. Toinen tärkeä elinalue on Simienin kansallispuisto, jossa elää 50–100 eläintä. Elinalueet ovat pienentyneet ihmisasutuksen levitessä.
Lajia uhkaa metsästys turkin takia sekä vaino karjarosvona, vaikka sen aiheuttamaa uhkaa karjalle on liioiteltu vahvasti. Simieninsakaalit eivät pelkää ihmistä ja päästävät muutaman metrin päähän. Myös karja saattaa heikentää jyrsijäkantoja, jopa kansallispuistoissa. Kaikkein pahin uhka on kuitenkin karjankasvattajien koirien levittämä raivotauti ja penikkatauti. Tilannetta on yritetty parantaa rokottamalla koiria, koska sakaalit ovat herkkiä rokotteen yliannostukselle. Koirat myös lisääntyvät sakaalien kanssa ja uhkaavat näin lajin geeniperimää. Ainakin naarassakaalin ja uroskoiran lisääntymisestä tiedetään.lähde?
Simieninsakaalien suojeluun on erikoistunut EWCP-järjestö (Ethiopian Wolf Conservation Programme).
