Rantakarakara (Phalcoboenus australis) on Etelä-Amerikassa elävä jalohaukkalaji. Se on maailman eteläisimpänä pesivä petolintu ja sen levinneisyys rajoittuu Tulimaahan ja Falklandinsaariin. Se on karakaraksi suurikokoinen ja melko roteva. Rantakarakarasta ei eroteta alalajeja. Siitä käytetään Falklandinsaarella nimeä ”Johnny Rook”.
Lampaankasvatukselle aiheutuneiden haittojen takia rantakarakaraa vainottiin aikaisemmin ankarasti Falklandinsaarilla, mutta nykyään se on rauhoitettu. Lajin kokonaiskanta käsittää 1 000–2 500 aikuista lintua.
Rantakarakaran pituus on 58–65 senttimetriä. Koiraan siiven pituus on 39,4–41 senttimetriä ja pyrstön pituus 23–24,5 senttimetriä. Naaran siiven pituus on 40,4–42,1 senttimetriä ja pyrstön noin 23,4 senttimetriä. Siivet ja pyrstö ovat pitkähköt, jalat ja nokka lähilajeja vahvemmat. Höyhenpeite on yleisilmeeltään musta tai aavistuksen verran ruskehtavan musta. Aikuisella linnulla on myös punaruskeaa höyhenystä vatsassa ja reisissä. Pään ja kaulan höyhenet ovat kapeat, muuttuen kiilan muotoisiksi hartioilta ja selän yläosasta. Kaulassa ja niskassa on vaaleita raitoja, jotka ovat näkyvimpiä kaulan yläosassa ja rinnassa. Siipien alapeitinhöyhenet ovat punaruskeat ja käsisulkien kärjet valkoiset, tyvestä vaaleat. Pyrstön kärjessä on valkoinen juova. Sukupuolet ovat samannäköiset, mutta naaraat ovat keskimäärin noin kolme prosenttia suurempia kuin koiraat. Nokka on sinertävä ja silmät ruskeat. Silmien ympärystän ja nokan tyven iho on paljas ja kellertävä.
Nuoret rantakarakarat muistuttavat aikuisia, mutta ovat ruskeampia ja vähemmän mustanvärisiä. Niiltä puuttuvat myös aikuisille tyypilliset raidat rinnassa, kaulassa ja kurkussa. Selän yläosassa ja kaulan alaosassa on niiden sijaan kellanruskea läiskä. Säärien väritys vaihtelee mustasta punaruskeaan. Käsisulkien tyvet ovat kanelinruskeat ja pyrstö ruskea. Pyrstön kärjen valkoinen kärki on ohuempi tai puuttuu kokonaan.
Aikuisen yksilön erottaa helposti muista levinneisyysalueen karakaralajeista, mutta Tulimaassa nuoren, raidattoman linnun voi sekoittaa patagoniankarakaraan, joka on kuitenkin pienempi, hoikempi ja kapeasiipisempi. Sillä on myös silmiinpistävä vaalea takamus ja ruskeampi yläpyrstö.
Rantakarakaraa tavataan vain Etelä-Amerikan eteläisimmän osan saarilla. Suuressa osaa levinneisyysaluetta laji on harvinainen. Falklandinsaarilla sen esiintyminen on paikoittaista ja se on nykyään harvinainen pääsaarilla, eli Itä- ja Länsi-Falklandila. Se on kuitenkin runsaslukuinen eräillä Länsi-Falklandin saarilla. Falklandinsaariin kuuluvan West Point Islandin turvekerrostumista löydetyt subfossiilit osoittavat, että laji on elänyt saarilla ainakin 5 500 vuotta. Chilen ja Argentiinan kesken jaetussa Tulimaan saaristossa se elää Beaglensalmen eteläpuolen saarilla, Isla de los Estadosilla ja harvakseltaan Isla Grande de Tierra del Fuegon etelä- ja itärannikolla.
Vuonna 2012 lajin yksilömääräksi arvioitiin 1 000–2 500 aikuista yksilöä. Määrän uskotaan olevan vakaa. Falklandinsaarten kanta on vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan noin 500 paria.
Rantakarakaran elinympäristöä ovat kivikkoiset ranta-alueet, niiden vieressä sijaitsevat tussock-heinää kasvavat alangot ja rannikon vuorenrinteet. Paikoitellen laji esiintyy metsäisilläkin alueilla. Rantakarakaroja esiintyy vain merilintujen ja eväjalkaisten asuttamilla saarilla.
![500px provided description: Striated Caracara Falkland Islands [#bird ,#caracara ,#falklands ,#falconidae ,#Striated caracara ,#johny rook]](https://s3.animalia.bio/animals/photos/medium/original/striated-caracara-falkland-islands-2824098597729.webp)
Rantakarakara on pitkälti paikkauskollinen. Se liikkuu usein yksin tai pareittain, mutta myös pieninä ryhminä, joihin voi hyvien ruoanlähteiden äärellä kuulua jopa 25–30 linnun joukko. Liitämistä lukuun ottamatta rantakarakarojen ei ole havaittu esittävän lentonäytöksiä. Joidenkin muiden karakarojen tavoin se kuitenkin taivuttaa päänsä taaksepäin herättäessään huomiota kovilla kirkaisuillaan, joita se toistaa useaan kertaan peräkkäin. Yleinen ääni on myös valittava, ihmiskorvaan kissan maukumista muistuttava ”waa-aow”-huuto. Ihmisen tunkeiluun se reagoi ”kaa”-äänisellä raakkumisella. Pesänhäiritsijälle se voi vastata myös lyhyellä, kovaäänisellä napsuttelulla.
Rantakarakaroilla on taipumus kerätä ja kuljettaa kirkkaan värisiä, etenkin punaisia esineitä. Se on luonteeltaan utelias, ja etenkin nuoret linnut suhtautuvat pelottomasti ihmisiin. Niitä voi helposti pyydystää jopa käsiverkoin.
Rantakarakara on hyvin riippuvainen merilintuyhdyskunnista. Se ryöstää suurten merilintujen kuten pingviinien ja albatrossien yhdyskunnista munia ja poikasia. Falklandinsaarilla sitä esiintyy varsinkin kalliotöyhtöpingviinien yhdyskunnissa, joissa se syö etenkin lintujen poikasia, mutta myös kuolleita ja kuolevia täysikasvuisia lintuja, sekä korvahylkeiden raatoja. Rantakarakarat saalistavat yksin ja ryhminä myös aikuisia, terveiltä vaikuttavia lintuja. Niiden tiedetään tappaneen ainakin aikuisia etelänmerimetsoja, valkopää- ja tulimaanhansuja ja tukkasorsia. Öisin rantakarakarat pyydystävät etelänkeijuja ja myrskysukeltajia. Päivisin rantakarakarat kaivavat maassa piilottelevia prioneja ulos koloistaan. Yöllä ne sieppaavat prioneja suoraan lennosta.
Merilintujen lyhyen ja yltäkylläisen pesintäkauden ulkopuolella rantakarakarat etsivät ruokaa tussock-mättäiltä, rantakivikoilta ja vuorovesirannoilta, joilta ne pyydystävät erilaisia maalla ja meressä eläviä selkärangattomia. Vatsalaukkujen sisältä on löydetty muun muassa kalmarinnokkia. Rantakarakara ryöstää myös lokeilta niiden ruokaa. Lampaankasvatusalueilla rantakarakara käy heikkojen ja puolustuskyvyttömien lampaiden kimppuun. Lintuja houkuttelevat myös talvikuukausina kuolleiden lampaiden raadot. Asutuksen läheisyydessä ne syövät myös mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa jätettä.
Rantakarakarat pesivät löyhissä yhdyskunnissa, joissa pesien etäisyys toisistaan on pienimmillään kuusi metriä. Pesä on pienehkö oksista tai heinästä rakennettu kehikko, joka usein vuorataan villalla, heinällä, kankaanpalasilla tai muulla pehmeämmällä materiaalilla. Pesä sijaitsee tussock-heinikossa, kivenhalkeamassa tai kallionkielekkeellä. Naaras munii loka-marraskuussa 1–4, useimmiten 2–3 munaa. Useimmat poikaset tulevat lentokykyisiksi helmikuussa. Tuolloin poikaset kerääntyvät suuriksi parviksi. Falklandinsaarten rantakarakarojen lentokykyisiksi selviytyneistä poikasista noin 75 prosenttia menehtyy ensimmäisen elinvuoden aikana.
Rantakarakara luokitellaan kohtalaisen pienen populaation takia silmälläpidettäväksi lajiksi. Mitään suurta uhkaa lajilla tai sen populaatioilla ei arvioiden mukaan ole. Falklandinsaarilla se luokiteltiin virallisesti vuonna 1908 lampaankasvatukselle haitalliseksi tuholaiseläimeksi ja siitä alettiin maksaa tapporahaa. Falklandinsaarten hallitus lakkautti hävityskampanjan ja tapporahan maksamisen 1920-luvulla, mutta kanta oli jo ankarasti pienentynyt. Ankaran vainon myötä se hävisi Falklandin pääsaarilta, joilla se oli 1800-luvulla Charles Darwinin kuvailun mukaan runsaslukuinen ja yksi yleisimmistä lintulajeista. Asteittaisesta toipumisesta huolimatta rantakarakarojen määrä on jäänyt suppean levinneisyyden vuoksi pieneksi.
Rantakarakara rauhoitettiin Falklandinsaarilla vuonna 1999. Nykyään sitä voi metsästää vain saarten hallitukselta anotulla erityisluvalla, mutta sitäkin on pyydetty harvoin. Rantakarakara kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen II.
