Holkeri, Jäähai, Grönlanninhai
Holkeri eli jäähai tai grönlanninhai (Somniosus microcephalus) on suurikokoinen hailaji, joka elää Atlantin valtameren pohjoisosissa. Holkerin läheinen sukulaislaji Somniosus pacificus puolestaan elää arktisen Tyynenmeren alueella.
Mikään muu selkärankainen laji ei elä yhtä vanhaksi kuin holkeri. Se voi elää jopa 400–500-vuotiaaksi. Holkeri voi kasvaa pituudeltaan 6–7-metriseksi ja tonnin painoiseksi, eli se on kooltaan valkohain luokkaa.
Holkeria pyydystetään maksan vuoksi, josta keitetään rasvaa. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä.
Lajin suomenkielinen nimi tulee sen ruotsinkielisestä nimestä håkäring (vapaasti käännettynä 'haieukko'); tämä johtuu siitä, että pyydykseen joutuessaan tämä kookas hai käyttäytyy norjalaisten kalastajien mukaan niin sanotusti akkamaisesti: kala on pyydykseen jäätyään veltto ja lähes unisen tuntuinen, kun esimerkiksi paljon pienempi piikkihai tappelee vastaan todella rajusti. Lisäksi Norjan Kirkkoniemen nimi saamen kielellä viittaa jäähaihin. Näin on siitä huolimatta, että vesi ei sen läheisillä merialueilla ole kovinkaan syvää.
Holkeria tavataan Atlantin valtameren pohjoisosissa ja Pohjoisella jäämerellä. Lajista tehdään joskus havaintoja eteläiseltä pallonpuoliskolta, mutta havainnoissa se on ilmeisesti sekoitettu lajin Somniosus antarcticus kanssa.
Toisinaan holkeri voi harhautua myös Itämereen suolapulssien mukana, ja siitä on joitakin havaintoja Pohjanlahdella.
Holkeri pysyi varsin tuntemattomana lajina aina 1980-luvulle asti. Vasta silloin alkoi holkerien järjestelmällinen tutkiminen. Siihen asti tieto tästä hailajista pohjautui lähinnä kalastajien pyydystämiin yksilöihin. Viime vuosina tutkijat ovat kiinnostuneet siitä sen poikkeuksellisten ominaisuuksien takia.
Holkeri on hidasliikkeinen hai, joka elää kesäkuukausina yleensä 200–600 metrin syvyydessä. Talvella sitä tavataan rantavesistä ja jokisuistakin. Se voi elää jopa 400–500-vuotiaaksi.
Kun holkeri syntyy, se syö heikommat sisaruksensa. Syntyessään kala on 40 sentin mittainen, ja se varttuu hyvin hitaasti. Sukukypsyyden saavuttaminen vie aikaa, mutta tarkalleen ei tiedetä, kuinka kauan. Koska laji saavuttaa sukukypsyyden hitaasti, ihmisen harjoittama pyynti pienentää lajin kantaa muita lajeja enemmän. Sata vuotta sitten esimerkiksi Grönlannin vesillä pyydettiin jopa 32 000 haita vuodessa. On mahdollista, että lajin uhanalaisuusluokitus muuttuu pian silmälläpidettävästä vaarantuneeksi.
Holkerin lisääntymistavoista ja -paikoista on vain uuteen tutkimukseen perustuvia olettamuksia. Lajin todennäköisimmät parittelupaikat ovat syvällä syrjäisissä vuonoissa.
Holkerilla on pari riviä teräviä hampaita. Se voi liikkua korkeintaan 0,6 metriä sekunnissa. Hitaudestaan huolimatta holkeri on sinnikäs peto, joka saattaa väijyä saalistaan jopa viikkokausia. Näin on siitä huolimatta, että holkerit ovat lähes sokeita. Tämä johtuu niiden silmiin pesiytyvistä madoista. Holkerin ravinto on monipuolista: se käsittää kaloja ja selkärangattomia, mutta myös merinisäkkäitä kuten hylkeitä, sekä lintuja. Holkerien mahoista on löydetty jopa jääkarhujen jäänteitä.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on luokitellut holkerin silmälläpidettäväksi lajiksi. Holkeria on historiallisesti kalastettu runsaasti etenkin Norjan, Islannin ja Grönlannin aluevesillä. Vuonna 1857 pelkästään Grönlannissa vuotuinen saalis oli 2 000–3 000 haita, ja 1910-luvulle tultaessa saalis oli kasvanut 32 000 haihin vuosittain. Holkerin maksasta saadun öljyn ohella kalastusta on ajanut myös ajoittain ajatus lajista muiden kalakantojen kuluttajana, ja esimerkiksi 1970-luvulla Norjan valtio tuki holkerin kalastusta sen kannan pienentämiseksi. Nykyisin holkereita jää myös muita lajeja kalastaviin trooleihin ja verkkoihin. Koska pitkäikäiset holkerit kasvavat hitaasti, kalastuksella on saattanut olla merkittävä vaikutus lajin kantoihin. Sen tarkempia vaikutuksia ei kuitenkaan tunneta.
Holkeri on ekosysteemin huipulla oleva peto, joten siihen kertyy myrkkyjä. Koska laji voi saavuttaa myös huomattavan korkean iän, sillä voi olla paljon annettavaa tutkimukselle siitä, miten ihmisten toiminta näkyy valtameressä. On mahdollista, että sen geenien, luiden ja muiden kudosten perusteella pystytään mittaamaan, miten ilmastonmuutos ja merten saastuminen ovat vaikuttaneet lajiin.
