Pitkähäntämurmeli (Marmota caudata) on osissa Afganistania, Intiaa, Kiinaa, Kirgisiaa, Pakistania ja Tadžikistania tavattava murmeli. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen elinvoimaiseksi lajiksi.
Pitkähäntämurmelin ruumiin pituus on 500 mm ja paino 3 000–5 000 g. Turkki on pitkä ja karkea. Väritykseltään se on selkäpuolelta kultaisenoranssi, johon on sekoittunut mustaa. Selkällä saattaa olla tumma satulakuvio tai selkää pitkin kulkeva raita. Vatsapuoli on ruosteenoranssi. Päällä on usein tummanruskea tai musta lakkikuvio, joka ulottuu kuonolta silmien ja poskien yli pään taakse. Pitkähäntämurmelin häntä on sen nimen mukaisesti murmeliksi suhteellisen pitkä. Hännässä on tuuheaa karvoitusta ja hännänpää on musta.
Pitkähäntämurmelin levinneisyysalue käsittää osia Afganistanista, Intiasta, Kiinasta, Kirgisiasta, Pakistanista ja Tadžikistanista. Afghanistanissa sitä tavataan suurimmassa osassa maata. Pakistanissa se esiintyy maan pohjoisosissa ja Intiassa luoteisosissa. Kiinassa lajia löytyy Xinjiangista. Keski-Aasian maista lajia esiintyy Tadžikistanissa ja Kirgisiassa, sekä mahdollisesti myös Kazakstanissa ja Uzbekistanissa. Alueella on kokoa arviolta 818 604 km².
Lajin elinympäristö käsittää kivikkoisia vuoristoniittyjä ja pensaikkoja, joilla kasvaa katajaa. Lajia tavataan 3 200 metrin korkeuksilta 4 850 metrin korkeudelle merenpinnasta.
Pitkähäntämurmeli on päiväeläin. Ne elävät suurissa yhteiskunnissa. Yksittäinen murmeliryhmä koostuu tavallisesti lisääntyvästä parista, mutta ryhmässä voi olla seitsemänkin täysikasvuista yksilöä jälkikasvuineen. Saman ryhmän jäsenet nukkuvat yhdessä. Ryhmän kotialueella on kokoa noin 3 hehtaaria. Pitkähäntämurmelit horrostavat talven yli 7–8-kuukautta. Horros päättyy murmelien tullessa ulos pesäkoloistaan myöhään keväällä tai alkukesästä. Sekä uroikset, että naaraat tekevät orbitaalisilla rauhasillaan usein hajumerkkejä pesäkolonsa lähistölle. Usein ne myös viettävät aikaansa paistatelleen auringossa kivillä pesiensä lähellä, tai takajaloillaan seisten mahdollisia uhkia tarkkaillen.
Naaraat parittelevat horroksen päättymisen jälkeen. Ne ovat vastanottavaisia kuitenkin vain lyhyen ajan ja vuosittain vain noin 17 % naaraista lisääntyy. Tiineys kestää 30–33 päivää. Poikasia on kerrallaan kahdesta kuuteen. Poikasia imetetään pitempään, jos ravintotilanne on huono. Syntyneistä poikasista vain 60 % selviää ensimmäisestä vuodestaan. Lähes 22 % kuolemista johtuu murmeliuroksista, jotka ilmeisesti yrittävät rajoittaa kilpailua ravinnosta toisen uroksen jälkikasvun kanssa. Jälkikasvu elää perheryhmäsnä kanssa vähintään kolmevuotiaaksi saakka. Urokset siirtyvät omaa perheryhmäänsä pienempiin ryhmiin sukukypsiksi tultuaan.
Pitkähäntämurmelit käyttävät ravinnokseen useita eri palkokasveja, heiniä, pensaita ja muita kasveja. Talvea varten ne tarvitsevat runsaan rasvakerroksen. Niiden paino on yleensä huipussaan juuri ennen horrosta. Pitkähäntämurmelien petoeläimiä ovat useat eri koira- ja kissaeläimet, sekä suuret petolinnut. Niillä on eri uhkia varten useita eri hälytysääniä.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt pitkähäntämurmelin elinvoimaiseksi lajiksi. Sitä tavataan laajalla alueella ja kannan uskotaan olevan runsas.
Lajilla ei ole erityisiä uhkia. Paikoitellen sen elinympäristöt voivat kärsiä kotieläinten laiduntamisesta ja maan ottamisesta viljelykäyttöön. Lajia metsästetään runsaasti sen turkisten takia. Paikoitelleen syödään myös sen lihaa ja sitä käytetään perinteiseen lääketieteeseen. Yleensä sitä ei pidetä tuhoeläimenä, mutta paikoitellen sitä saatetaan hävittää kilpailemasta kotieläinten kanssa.
Laji on suojeltu Intiassa, jossa se kuuluu myös CITES-sopimuksen liitteeseen II.
