Pikkulepakko (Pipistrellus nathusii) on Euroopassa elävä lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon. Suomessa se on harvinainen pesimälaji. Pikkulepakko on yksi Euroopan pienikokoisimmista lepakkolajeista, ja sen ruumis on 4,5–5,7 senttimetriä pitkä ja paino 5–10 grammaa. Se käyttää ravinnokseen erityisesti yöperhosia ja sääskiä. Laji on saanut tieteellisen nimensä saksalaisen Hermann von Nathusiusin mukaan.
Pikkulepakko muistuttaa ulkonäöltään viiksi- ja isoviiksisiippaa. Sen selkä on tumman harmaanruskea ja hartioissa on tumma laikku. Selän karvoitus jatkuu myös häntäräpylässä. Vatsapuoli on vaalea ja kellertävän harmaanruskea. Korvan edessä oleva uloke, tragus, on pyöreäpäinen. Lennossa lajin tärkein tuntomerkki on nilkasta häntäpoimun reunaan ulottuva pitkä kannus.
Nimestään huolimatta pikkulepakko ei ole erityisen pieni, vaan samankokoinen kuin esimerkiksi isoviiksisiippa. Pikkulepakon ruumis on noin 4,5–5,7 senttimetriä pitkä, ja se painaa 5–10 grammaa. Häntä on 3,5–4 senttimetrin mittainen. Siipien kärkiväli on 22–24,5 senttimetriä ja kyynärvarren pituus 3,6 senttimetriä. Pikkulepakko on hyvin samannäköinen kuin kääpiö- ja vaivaislepakko, ja lajien selkein ero on viidennen sormen pituudessa: kääpiö- ja vaivaislepakolla se on enintään 4,3 senttimetriä, pikkulepakolla vähintään 4,4 senttiä. Pikkulepakko on myös hieman suurempi kuin nämä lähisukulaisensa.
Pikkulepakon levinneisyysalue ulottuu Länsi-Euroopasta Kaukasukselle, Uralille ja Länsi-Aasiaan. Laji elää myös Britteinsaarten eteläosissa. Pikkulepakot muuttavat talvehtimaan Keski-Eurooppaan, jopa 2 000 kilometrin päähän pesimäalueeltaan. Baltian ja Saksan alueen yksilöt siirtyvät talveksi Atlantin rannikolle tai Pohjois-Italiaan, jossa ne horrostavat. Ne saapuvat takaisin pohjoiseen toukokuun tienoilla.
Ruotsissa pikkulepakko on melko harvinainen, mutta Virossa yleinen. Suomessa pikkulepakoita on aiemmin tavattu keväisin ja kesäisin vain satunnaisesti, lähinnä etelärannikolla. Ensimmäinen havainto tehtiin vuonna 1982 Hangossa, ja vuoteen 1999 mennessä oli havaittu vasta alle kymmenen yksilöä. 2000-luvun alussa yksilöitä tavattiin jo useita joka kesä. Heinäkuussa 2006 saatiin itäiseltä Uudellamaalta, Ruotsinpyhtäältä, havainto siitä, että pikkulepakot myös lisääntyvät ja saavat poikasia Suomessa. Lisääntymisyhdyskunnan löytymisen jälkeen pikkulepakkohavainnot ovat yleistyneet Suomen rannikkoseuduilla ja saaristossa, mutta se johtuu osittain myös lepakkoharrastyksen yleistymisestä ja parantuneesta lajintuntemuksesta. Vuoteen 2011 mennessä maasta oli löydetty toinenkin pesimäyhdyskunta. Suomessa lajin muuttokäyttäytymistä ei ole tutkittu kovinkaan paljon. Havaintoja kevät- ja syysmuutosta on tehty Suomen rannikoilla vasta vuoden 2006 jälkeen. Detektoreilla saatujen havaintojen mukaan pikkulepakot saapuvat maahan toukokuun alussa ja lähtevät elokuun lopulla.
Pikkulepakko elää mieluiten rannikon ja rehevien järvien tuntumassa korkeiden, harvassa kasvavien rantapuiden latvuksissa. Sitä tavataan paljon myös kaupungeissa. Kesäaikaan se viettää päivät esimerkiksi puunkoloissa, rakennuksissa tai lepakonpöntöissä. Laji talvehtii kallionhalkeamissa, luolissa ja rakennuksissa.
Pikkulepakot viestivät keskenään erilaisilla, ihmiskorvinkin kuultavilla sirisevillä ja rätisevillä äänillä. Ne ääntelevät varsinkin silloin, kun ovat lähdössä päiväpiilostaan. Ihminen voi kuulla pikkulepakon, kuten muidenkin lepakkojen, lentäessään päästämät korkeataajuiset kaikuluotausäänet vain ultraäänidetektorin avulla. Lajin luotausäänet ovat samankaltaisia, mutta korkeampia (yleensä 36–42 kilohertsi) ja nopearytmisempiä kuin pohjanlepakolla.
Pikkulepakot käyttävät ravinnokseen yöllä lentäviä hyönteisiä, muiden Suomessa elävien lepakoiden tapaan. Ne syövät varsinkin yöperhosia ja sääskiä. Pikkulepakko on vilkas ja nopea lentäjä.
Pikkulepakko saa kerrallaan useimmiten kaksi poikasta. Synnytys tapahtuu kesäkuussa. Poikaset saavuttavat lentokykyisyyden 3–4 viikon ikäisinä. Vanhin tunnettu pikkulepakko on elänyt 11-vuotiaaksi.
