Brandtinviiksisiippa
Isoviiksisiippa eli vanhalta nimeltään brandtinviiksisiippa (Myotis brandtii) on lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon. Se luokiteltiin vuoteen 1970 asti viiksisiipan (Myotis mystacinus) alalajiksi. Laji on saanut tieteellisen nimensä saksalaisen luonnontieteilijän Johann Friedrich von Brandtin mukaan. Isoviiksisiippa on Suomessa rauhoitettu, ja sen laskennallinen arvo on 101 euroa.
Isoviiksisiipan pään ja vartalon yhteispituus on 37–51 mm, korva noin 15 mm ja siipien kärkiväli 19–22,5 cm. Se painaa tyypillisesti 4–10 grammaa. Se on pitkäkarvainen, kullanruskea ja vatsapuolelta kellertävän vaaleanharmaa. Korvat ja siivet ovat ruskeat ja suhteellisen vaaleat. Lennossa sitä on hyvin vaikea erottaa vesisiipasta. Erona viiksisiippaan ovat korvan edessä olevan ulokkeen eli traguksen muoto, hampaat ja penis sekä turkin ja siipien vaaleampi väri. Nimensä mukaisesti isoviiksisiippa on viiksisiippaa hieman kookkaampi.
Isoviiksisiippaa tavataan Keski- ja Itä-Euroopassa, Skandinavian eteläosissa sekä Aasian puolella samoilla leveysasteilla Kiinassa, Mongoliassa, Kazakstanissa ja Koreassa sekä Venäjän Kamtšatkan niemimaalla ja Kuriileilla. Esiintymisalueen länsiosan yksilöt ovat M. brandtii brandtii -alalajia ja itäosan M. b. gracilis -alalajia. Isoviiksisiippa ei tee pitkiä muuttomatkoja. Suurin todettu siirtymä on ollut noin 200 kilometriä.
Isoviiksisiippa on Suomen yleisimpiä lepakkolajeja. Sitä tavataan Kainuun korkeudelle asti, ja levinneisyyden painopiste on maan itäosissa.
Isoviiksisiippa elää metsissä, ja sitä nähdään vain harvoin kaupunkialueilla. Loppukesällä ja syksyllä se saalistaa myös rannoilla vesistöjen yläpuolella, vesisiipan tapaan. Saalistusalueet ovat yleensä vain parinsadan metrin päässä päiväpiilosta. Päiväpiiloinaan laji käyttää puunkoloja, linnunpönttöjä, rakennuksia ja siltojen alusia. Talvehtimispaikkoina se suosii ainakin luolia, kellareita, kaivoksia ja tunneleita. Kaikkia talvehtimispaikkoja ei tunneta. Suomessa siippojen talvihorros alkaa lokukuussa ja päättyy vapun tienoilla.
Isoviiksisiipan kaikuluotausäänet ovat lähes samanlaiset kuin viiksisiipalla.
Alkukesällä isoviiksisiipat saalistavat yleensä yksin, mutta syksyn lähestyessä ne siirtyvät ryhmittäin vesistöjen läheisyyteen. Isoviiksisiippa syö pieniä ja kevyitä hyönteisiä, kuten yöperhosia, vesiperhosia, korentoja, kärpäsiä ja hyttysiä. Se pysyttelee lentäessään suhteellisen korkealla, usein puunlatvojen tasalla. Se on vesisiippaa taitavampi lentäjä. Pienikokoiset saaliit se nappaa suoraan hampaisiinsa, mutta suurempien eläinten kiinnipitelyssä se käyttää myös takajalkojaan ja häntäänsä.
Isoviiksisiipat parittelevat syksyllä, ennen horrokseen vaipumista. Sikiönkehitys alkaa kuitenkin vasta keväällä, sillä siittiöt ovat talven ajaksi varastoituneina naaraan kohtuun. Naaraat kerääntyvät 20–60 yksilön lisääntymislaumoihin kesällä. Ne synnyttävät kukin yhden poikasen kesä- tai heinäkuussa, 2,5 kuukauden tiineysajan jälkeen. Poikanen oppii lentämään noin kolmeviikkoisena, ja kuuden viikon iässä se pystyy saalistamaan itse ruokansa.
Viiksisiipat tulevat sukukypsiksi luultavasti vuoden ikäisinä. Vanhin tunnettu isoviiksisiippa on ollut siperialainen yksilö, jonka tiedetään rengastustietojen perusteella eläneen peräti 41-vuotiaaksi. Pienelle nisäkkäälle poikkeuksellisen korkeaan ikään on saattanut vaikuttaa pitkä talvihorros, joka Siperiassa voi olla kahdeksan kuukauden mittainen.
