Raakku
Jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera) on kirkkaiden, virtaavien vesien pohjalla elävä suurikokoinen nilviäislaji, jonka alkuperäinen levinneisyys kattaa laajoja alueita pohjoisesta pallonpuoliskosta. Raakku on sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti erittäin uhanalainen laji. Suomessa se rauhoitettiin ensimmäisenä selkärangattomana vuonna 1955.
Raakun elinkierto riippuu lohikalojen esiintymisestä, sillä sen toukkavaihe elää kalojen kiduksissa. Raakku voi elää yli 120 vuoden ikäiseksi. Raakku kasvaa yleisesti 10–12 cm mittaan, mutta voi kasvaa jopa yli 15-senttiseksi.
Jokihelmisimpukan kuoren väritys ja paksuus vaihtelee yksilön iän mukaan. Nuorten jokihelmisimpukoiden kuori on ohut ja kellertevän ruskea, kun taas aikuisilla yksilöillä kuori on paksumpi ja tummempi. Kuori on iästä huolimatta munuaisenmuotoinen. Kuoresta tulee ulos kaksi sifonia. Toisella imetään vettä sisään ja toisella poistetaan kidusten filtteröimä vesi. Sukupuolia ei pysty erottamaan toisistaan.
Jokihelmisimpukat kasvavat yleensä 10–13 senttimetrin mittaisiksi. Suuret yksilöt voivat olla jopa 17 senttimetriä pitkiä. Populaatiossa voi olla normaalistikin varsin suurta hajontaa koossa.
Jokihelmisimpukka vaatii lähes luonnontilaisen ja puhtaan joen. Laji viettää suurimman osan ajastaan osittain kaivautuneena joenpohjaan, ja se tarvitsee vakaan kivi- ja sora-alustan, jossa ei saa olla liikaa hernettä pienempää soraa. Irtohiekka peittää helposti vanhan pohjan ja vaikeuttaa raakun ravinnonsaantia. Suotuisimpia jokihabitaatteja ovat vuolteet, virrat, suvannot ja kosket.
Jokiveden happamuus tulisi olla pH-arvovälillä 6–7. Jos veden rautapitoisuus on yli 1 500 milligrammaa litrassa, vedestä tulee myrkyllistä simpukan toukille. Veden lämpötilan puolestaan pitää olla alle 18 °C, jolloin toukat vapautuvat emostaan.
Jokihelmisimpukat lisääntyvät kesällä, ja lisääntyminen alkaa, kun koirassimpukat vapauttavat siittiönsä veteen. Virran mukana ajelehtivat siittiöt päätyvät naaraiden kiduslehtien väliin, missä tapahtuu munasolujen hedelmöitys. Yhdessä naaraassa voi olla jopa 3–5 miljoonaa munasolua. Hedelmöittyneistä munasoluista kehittyy naaraassa glokidiotoukkia.
Naaras puhaltaa loppukesästä tai syksyllä 0,05–0,07 millimetrin mittaiset glokidiot veteen, missä toukkien pitää löytää sopiva isäntäeläin ja tarttua sen kiduksiin. Isäntäkaloiksi kelpaavat Euroopassa vain taimen ja lohi, minkä takia toukkien kehittymisessä ensiarvoisen tärkeää on hyvä taimen- tai lohipopulaatio. Pohjois-Amerikassa laji käyttää myös puronieriää. Glokidiot selviävät hengissä ilman isäntäeläintä vain kuusi päivää. Hyvissä kalavesissäkin vain yksi kymmenestä tuhannesta glokidiosta pääsee isäntäkalansa kiduksiin. Glokidiot loisivat kalan kiduksissa ja kasvavat muodonmuutosten kautta noin 0,2–0,4 millimetrin pituisiksi pieniksi simpukoiksi. Glokidiovaiheen kesto isäntäeläimessä vaihtelee parista kuukaudesta lähes vuoteen.
Pienen simpukat irrottautuvat keväällä tai kesällä ja putoavat pohjaan. Jokihelmisimpukoiden nuoruusvaiheesta tiedetään melko vähän, mutta yleisen käsityksen mukaan ne kaivautuvat pohjamateriaalin sisään. Ne viettävät eri arvioiden mukaan 1–7 vuotta kaivautuneena pohjamateriaaliin. Vajaan sentin mittaiset simpukat nousevat pinnalle, mutta lyhyempiäkin yksilöitä on nähty aikuisten seassa. Sukukypsäksi raakku tulee 10–20-vuotiaana, ja laji säilyttää lisääntymiskykynsä koko ikänsä.
Aiemmin raakkua tavattiin lähes koko Suomessa, mutta veden happamuutta muuttaneet tekijät sekä erilaiset toimenpiteet, joissa virtaavia vesiä perattiin ja muutettiin tukinuittoon sopiviksi, vähensivät kantoja.
Metsähallituksen EU:n tuella Suomen, Norjan ja Venäjän pohjoisilla alueilla suorittaman esiintymisalueiden kartoituksen ja raakkukantojen suuruuksien määrittelyn mukaan pohjoiset jokihelmisimpukkakannat ovat elpyneet taannoisten massapyyntien jäljiltä ja voivat hyvin. Muun muassa tunnetussa raakkujoessa Luttojoessa 1900-luvun alkupuolella kokonaan häviämässä ollut laji esiintyy nykyisin elinvoimaisena populaationa.
Raakkukantoja on suojellut ja elpymistä edesauttanut raakun vaikea havaittavuus. Se on tummanruskea, lähes musta, ja elää pohjasoraan kaivautuneena viileissä, puhtaissa ja virtaavissa vesissä. Sitä on erittäin vaikea havaita, ja se saattaa pysytellä lähes paikoillaan jopa vuosikausia.
Rauhoitetun jokihelmisimpukan etsiskelyyn ja kaivamiseen ei nykyisin saa ryhtyä edes huvin vuoksi, ja jos raakun näkisikin, sitä ei saa edes koskea tai käännellä, saati ottaa mukaan.
Suomen luonnonsuojeluliitto on aloittanut yhdessä Fortumin kanssa laajamittaisen hankkeen Mustionjoen alueella Etelä-Suomessa jokihelmisimpukka- ja vuollejokisimpukkakantojen elvyttämiseksi. Vuonna 2016 alkoi Hämeenkyrön kunnan, Nokian kaupungin ja Ylöjärven kaupungin yhteinen Kolmen helmen joet -hanke. Hankkeen tavoitteena on jokien raakkukantojen ja raakun väli-isännän, taimenen, elinvoimaisuuden ja suotuisan suojelun tason turvaaminen lajien elinympäristön laatua parantamalla.
Ähtävänjoen ja Mustionjoen raakut on saatu lisääntymään Konneveden tutkimuslaitoksessa 2019 siihen vaiheeseen, että poikaset ovat irrottautuneet kalan kiduksista.
