Galapagosinkyyryhaikara (Butorides sundevalli) on Galápagossaarilla elävä pienehkö haikaralaji. Aiemmin lajin yksilöitä pidettiin kyyryhaikaroina, joita myös elää saaristossa. Se ei kuitenkaan ehkä vielä ole kehittynyt omaksi lajikseen.
Galapagosinkyyryhaikara kasvaa noin 35 sentin pituiseksi ja 193–235 gramman painoiseksi. Siipiväli on 63 senttiä. Koiraat ovat hieman naaraita suurempia. Ne ovat myös värikkäämpiä etenkin pesintäaikaan. Väritykseltään ne ovat kauttaaltaan tuhkanharmaita. Jalat ovat normaalisti hopeanväriset, mutta muuttuvat oransseiksi lisääntymisaikaan. Nuorten yksilöiden väritys on enimmäkseen ruskea. Niillä on myös viiruja rinnassa, tumma päälaki ja selkä musta. Galapagosinkyyryhaikaran ja kyyryhaikaran nuoria yksilöitä on mahdoton erottaa toisistaan. Sen sijaan aikuisilla yksilöillä on eroja. Galapagosinkyyryhaikarat ovat tummempia kuin kyyryhaikarat. Niillä on myös joitain pieniä eroja käytöksessä ja pesivillä pareilla värinmuutoksessa. On myös tavattu aikuisia galapagosinkyyryhaikaroita, joilla on juovikas kaula ja vihreä selkä. Tällaiset yksilöt voivat olla risteymiä, muunnoksia tai merkki alkavasta lajiutumisesta.
Galapagosinkyyryhaikaraa tavataan nimensä mukaisesti Ecuadoriin kuuluvilla Galápagossaarilla ja vain siellä. Sitä tavataan kuitenkin kaikkialla saaristossa. Lajia esiintyy rannikon laavakallioilla, mangrovemetsistä, suolavesilaguuneista ja vuorovesivyöhykkeeltä. Kannan koko on tuntematon. Laji ei ole uhanalainen ja se on yleinen pääosin suojellulla alueella. Mahdollisia uhkia ovat laiton kalastus, mangrovemetsien hävitys katkarapuviljelmille ja tulokaspedot.
Galapagosinkyyryhaikarat eivät ole arkoja ja päästävät ihmisenkin jopa jalanmitan päähän, joka voi johtua pedottomasta ympäristöstä. Ne ovat kuitenkin hyvin reviiritietoisia ja elävät enimmäkseen yksin. Reviiri käsittää suoraviivaisesti 300–500 metriä rantaviivaa. Pesä on aina koiraan reviirillä ja naaras saa tulla sinne vain lisääntymisaikaan, mutta säilyttää tällöinkin reviirinsä. Koiras sittemmin häätää poikasensa ja naaraan alueeltaan. Mikäli lajitoveri tulee reviirille, sen isäntä saattaa kohottautua ja lähteä häätämään tunkeilija pois. Ne ovat myös melko paikkauskollisia eivätkä lähde reviiriltään kuin lisääntymisen tai ravinnontarpeen vuoksi. Ne oleskelevat enimmäkseen maassa ja lentävät vain erittäin harvoin. Galapagosinkyyryhaikaroiden lento on lyhyttä, matalaa ja suoraa. Lennossa niiden jalat laahustavat takana ja värikkäät jalkapohjat näkyvät selvästi. Lajilla on vain vähän vihollisia. Alkuperäislajeista niihin kuuluu keisarifregattilintu. Haikarat voivat menettää hitaasti syötäviä saaliita, kuten rapuja laavalokeille, galapagosinhiirihaukoille ja fregattilinnuille.
Galapagosinkyyryhaikarat ovat melko hiljaisia. Loukkaantuneina tai vihaisina ne päästävät kimeän "keyow" tai "keuk" äännähdyksen. Niillä on myös erityinen käheä reviiriääni, jolla ne yrittävät häätää tunkeilijaa. Koiraiden äänivalikoimaan kuuluu myös "skow", jota ne käyttävät naaraan houkuttelemisessa. "Cooing" on taas tärkeässä osassa kummankin sukupuolen soidinrituaaleissa.
Galapagosinkyyryhaikaran pääravintoa ovat kalat ja ravut, mutta myös liskot, katkaravut, hyönteiset ja pienet linnut. Ne usein nappaavat ravuilta vain jalan, ja niiden on havaittu pyydystävän 2-3 rapua minuutissa. Satunnaisesti ne ryöstävät myös peippojen ja matkijoiden pesistä munia ja poikasia. Saalistusalueina toimivat tyrskyvyöhyke, vuorovesivyöhyke, puut, veneet ja maa. Saalistaessaan ne yleensä pysyvät liikkumattomina, usein kyyryssä odottaen tilaisuutta iskeä saaliin kimppuun. Ne voivat myös etsiä ruokaa haravoimalla jaloillaan maata. Galapagosinkyyryhaikaroilla on tyypillisesti oma suosikkipaikkansa saalistaa ja myös omat suosikkisaaliit ja ruokailutavat.
Galapagosinkyyryhaikaran lisääntymistavoista tiedetään vähän. Ne ovat yksiavioisia. Pesintä voi tapahtua mihin aikaan vuodesta, mutta yleisimmin runsaiden sateiden jälkeen eli syyskuusta maaliskuuhun. Soidinmenot eivät ole yhtä monimutkaisia ja lentopitoisia kuin lähisukulaisilla. Koiraat tekevät ympyrä- ja takaa-ajolentoja kosiomenoissa ääntelyn ohella. Naaraan saapuessa koiras alkaa kurkotella, kumarrella ja kuherrella. Naaras jää metrin päähän ja alkaa tehdä samaa. Ne myös tökkivät toisiaan nokillaan, sukivat siipiään, rintojaan ja selkiään. Nämä kosiomenot eivät kuitenkaan ole pakollisia.
Molemmat vanhemmat osallistuvat pesänrakennukseen. Pesä sijaitsee koiraan reviirillä. Se rakennetaan oksista lähelle vettä mangroveen, pensaaseen tai kiven alle. Pesä on matala, halkaisijaltaan 30-40 senttiä. Pesänrakennukseen voi kulua kaksi viikkoa ja vanhemmat parantelevat pesää pesintäajan aikana. Mikäli ruokaa on paljon pesiä voi olla kaksi tai kolmekin. Poikueita voi syntyä jopa kolme vuodessa. Munia on yhdessä poikueessa yleensä 1-3. Molemmat vanhemmat hautovat ja poikaset kuoriutuvat 21–22 päivän kuluttua. Syntyessään ne ovat vaaleanharmaita. Vanhemmat ruokkivat niitä oksentamalla niille ruokaa. Lentokykyisiä ne ovat 34–35 päivän ikäisinä ja lähtevät pesästä kahden viikon jälkeen. Vanhemmat ruokkivat niitä jonkin aikaa vielä pesästä lähdön jälkeenkin.
