Kanadanmajava (Castor canadensis) on luontaisesti Pohjois-Amerikassa elävä majavalaji, jota on sen arvokkaan turkin vuoksi siirtoistutettu myös Etelä-Amerikkaan, Itä-Aasiaan ja Eurooppaan. Suomeen laji tuotiin 1930-luvulla, ja nykyisin se on alueella huomattavasti runsaslukuisempi kuin alkuperäiseen lajistoon kuuluva euroopanmajava. Kanadanmajava on Kanadan kansalliseläin.
Kanadanmajava voi kasvaa jopa metrin mittaiseksi, ja häntä mukaan luettuna kokonaispituus voi olla miltei puolitoista metriä. Painoa eläimelle voi kertyä enimmillään 33 kilogrammaa. Tavallisesti majavat painavat kuitenkin vain 10–20 kg. Kanadanmajava on Pohjois-Amerikan suurin jyrsijälaji, ja maailman jyrsijöistä vain kapybara ja euroopanmajava voivat kasvaa sitä suuremmiksi.
Kanadanmajava on yleisväriltään tummanruskea, mutta tämän päällyskarvan alla näkymättömissä oleva aluskarva on harmaata. Ruumiinmuodoltaan ja -ominaisuuksiltaan laji on sopeutunut hyvin elämään vedessä. Takajaloissa on uimista helpottavat räpylät ja etuhampaiden takana suussa on kalvo, jonka sulkemalla eläin voi kuljettaa oksia leuoissaan veden alla. Takajaloissa on räpylöiden lisäksi kampamaiset kynnet, joita eläin käyttää turkkinsa sukimiseen. Etujalkojen taipuisten varpaiden ja pitkien kynsien avulla se puolestaan pystyy käsittelemään ja kantamaan ravintoa sekä pesänrakennusaineita.
Kanadanmajavan erottaminen vastinlajistaan euroopanmajavasta on hankalaa, sillä näillä kahdella lajilla on ulkoisia eroja on lähinnä hännän mitoissa ja muodossa. Pääpiirteissään lajien hännät ovat samanlaiset eli leveät, litteät ja suomupeitteiset, mutta kanadanmajavalla se on hieman lyhyempi ja noin 5 cm leveämpi (kokonaisleveys 15 cm) kuin eurooppalaisella lajilla. Kanadanmajavan häntä on koko pituudeltaan melko tasaisen leveä, kun euroopanmajavalla se selvästi kapenee kärkeään kohti.
Majavat eivät varsinaisesti juurikaan ääntele, mutta varoituskeinonaan ne läimäyttävät häntäänsä vedenpintaan, mikä aiheuttaa kauas kuuluvan loiskahduksen.
Majavat jättävät reviirilleen hyvin monenlaisia jälkiä ja merkkejä padoista, pesistä ja kanavakaivannoista kaadettuihin puihin ja jyrsittyihin kantoihin.
Kanadanmajavan alkuperäinen levinneisyysalue ulottuu koko Pohjois-Amerikkaan, lukuun ottamatta sen pohjoisimpien osien arktista tundraa, Floridan niemimaata ja Lounais-Yhdysvaltojen aavikkoalueita. Kanadan ja Yhdysvaltojen lisäksi laji elää Meksikon koillisosassa sijaitsevassa Tamaulipasin osavaltiossa. Siirtolaisten turkiksenpyynnin myötä kanadanmajavan elinalue kapeni idästä lähtien ja 1900-luvulle tultaessa laji oli lähellä sukupuuttoa. Sittemmin kanta on pyynnin säätelyn ja rauhoitusten jälkeen kasvanut sekä luontaisesti että palautusistutusten ansiosta, ja laji on palannut takaisin koko alkuperäiselle elinalueelleen. Istutuksista on seurannut se, että eri alueiden populaatiot ovat sekoittuneet keskenään. Nykyisin laji on monilla elinalueillaan runsaslukuinen, ja sitä tavataan myös lukuisilla luonnonsuojelualueilla. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on siksi uhanalaisuusluokituksessaan arvioinut kanadanmajavan elinvoimaiseksi lajiksi.
Kanadanmajava elää kaikenlaisissa vesistöissä järvistä ja lampareista virtaaviin jokiin. Kanadanmajava on luonteeltaan varsin arka, mutta nykyisin sitä tavataan jonkin verran ihmisasutuksenkin läheisyydessä. Asuinpaikan tärkeimpinä vaatimuksia ovat sopivan ravinnon ja pesänrakennustarpeiden saatavuus. Majavat voivat myös luoda itselleen sopivan elinympäristön rakentamalla patoja ja tulva-altaita. Luonnontilaisilla alueilla majavien aiheuttamilla tulvilla on ollut suuri merkitys metsien uudistumiselle. Tulva-altaisiin kehittyy ensin vesiekosysteemi, ja altaan kuivuttua paikalla alkaa uudelleen metsän kehitys. Veden alle jääneistä maakasveista ja sen jälkeen kuivuneista vesikasveista vapautuu paljon ravinteita, jotka edistävät uuden kasvillisuuden kehittymistä. Patoaltaat ovat sopivia elinympäristöjä majavien lisäksi myös muun muassa piisamille ja vesilinnuille. Altaan kuivumisen jälkeen paikalle muodostunut rehevä kasvillisuus puolestaan houkuttelee esimerkiksi jäniksiä ja hirvieläimiä.
Ihmisen toiminnalle, erityisesti metsätaloudelle, majavien toiminnasta voi kuitenkin olla haittaa. Tulva voi tappaa rahallisesti arvokkaat ja pitkään kasvatetut tukkipuut, minkä lisäksi se vaikeuttaa puunkorjuuta ja muuta metsänhoitoa. Majavat myös suoranaisesti kaatavat puita, Pohjoismaissa tosin pääasiassa vähäarvoista lehtipuuvesaikkoa.
Kanadanmajavan käyttäytyminen on pitkälti samanlaista kuin euroopanmajavan. Se rakentaa yleensä patoja ja elää rantapenkereellä olevassa risuista, oksista, rungonpätkistä ja mudasta tehdyssä pesässä, jossa on kaksi kammiota ja jonka kulkuaukot ovat veden alla. Pesä voi olla lähes kolme metriä korkea. Rungonpätkistä ja kivistä rakennetulla ja mudalla tilkityllä padolla puolestaan on korkeutta usein yli metri ja pituutta kymmeniäkin metrejä. Patojen ja pesien rakennusmateriaalit majava saa kaatamistaan puista, joiden kuoret se on ensin käyttänyt ravinnokseen. Vedenkorkeutta säätelevien patojen päätarkoituksena on turvata pesän sisäänkäyntien pysyminen vedenpinnan alla ja estää veden tulviminen pesään sekä mahdollistaa uiminen normaalisti maalla kasvavien ravintopuiden luo. Jos pesän lähellä on luonnostaan riittävästi vettä, majavien ei tarvitse rakentaa patoa. Vaikka ne pesässä oleilevat tiiviissä perheryhmissä, ravinnonhankinta ja muu pesän ulkopuolinen toiminta tapahtuu pääasiassa yksin. Majavat ovat liikkellä enimmäkseen öisin. Ne voivat pysytellä veden alla yhtäjaksoisesti jopa 15 minuuttia. Nuoret majavat uivat piisamin tavoin selkä veden pinnan yläpuolella, mutta aikuisilla yksilöillä on uidessa selkä upoksissa ja vain pää näkyvissä.
Suurikokoisella, enimmäkseen vedessä ja tukevarakenteisessa pesässään oleilevalla kanadanmajavalla on vähän luontaisia saalistajia. Merkittävä uhka ovatkin sairaudet, joista etenkin jänisrutto tarttuu kanadanmajavaan hyvin herkästi.
Kanadanmajava käyttää ravinnokseen erilaisia kasvinosia, lähinnä itse kaatamiensa lehtipuiden kuorta, oksia ja lehtiä. Sille kelpaavat myös havupuiden kuori ja vesikasvit.
Majavat saavat vuosittain enintään yhden poikueen. Kanadanmajavan tiineysaika kestää keskimäärin 128 vuorokautta eli noin neljä kuukautta. Synnytys ajoittuu Suomen oloissa touko-kesäkuuhun. Poikasia syntyy kanadanmajavalle kerrallaan useimmiten neljä, joten se lisääntyy tehokkaammin kuin keskimäärin vain kaksi poikasta saava euroopanmajava. Poikaset lähtevät syntymäpesästään puolen vuoden ikäisinä, mutta palaavat sinne vielä ensimmäisenä ja joidenkin lähteiden mukaan toisenakin talvenaan. Yhden kerran talvehtineet jälkeläiset avustavat vanhempiaan seuraavan vuoden poikasten hoidossa.
Joskus majavien on väitetty voivan elää 50-vuotiaiksikin, mutta todistettavasti vanhin kanadanmajava on saavuttanut vain 23 vuoden iän.
