Atlantinlohi
Lohi (Salmo salar) eli atlantinlohi on lohikalojen heimoon kuuluva kala, jonka alkuperäinen levinneisyysalue on viileissä Pohjois-Atlantin vesissä ja niihin virtaavissa joissa. Se on anadrominen vaelluskala, joka viettää pääosan elämästään merissä, mutta vaeltaa jokiin kutemaan. Lohi on tärkeä ruokakala, ja maailmanlaajuisesti yksi kalanviljelyssä eniten tuotettuja kalalajeja. Se on lisäksi tavoiteltu saaliskala. Lohesta tunnetaan kaksi ekologista muotoa. Meriin vaeltavista lohikannoista käytetään nimitystä merilohi erotukseksi järvilohesta, jolla viitataan koko elämänsä sisävesissä viettäviin lohikantoihin.'
Lohenkalastus on ollut kenties ensimmäinen virkistyskalastuksen kohde.
Lohi muistuttaa paljon taimenta. Helpoimmat erottavat tuntomerkit ovat pyrstössä ja täplissä. Lohella täpläkuvio ulottuu yläruumiissa kylkiviivaan asti, mutta taimenella täplitystä on koko kyljellä. Lohen pyrstössä on lovi, kun taas taimenella pyrstö on tasapäinen. Lohen kyljet ovat hopeanhohtoiset, selkä tummanharmaa ja vatsa vaalea. Koiraslohille eli kojamoille kasvaa kudun aikana alaleukaan koukku. Pyydetty lohi on tavallisesti 70–110 cm pitkä ja painaa 3–27 kg.
Euroopassa lohen luontainen levinneisyys kattaa Itämereen, Barentsinmereen, Norjanmereen, Pohjanmereen sekä Euroopan Atlantin rannikolle laskevat joet ja merialueet Espanjaan ja Portugalin pohjoisosassa olevaan Minojokeen asti. Myös Britteinsaarilla ja Islannin joissa elää lohikantoja. Järvilohikantoja esiintyy joissakin Norjan, Ruotsin ja Venäjän sisävesissä ja Suomessa Vuoksen vesistössä sekä Inarijärvessä.
Pohjois-Amerikan puolella lohta tavataan Grönlannin ja Yhdysvaltain pohjoisosien välisellä merialueella. Eteläisin lohien kutujoki Amerikassa on Connecticut-joki.
Jokien valjastaminen vesivoiman käyttöön on tuhonnut lohen lisääntymismahdollisuuksia, ja lohikantoja ylläpidetään monin paikoin poikaskasvatuksen ja -istutusten avulla.
Suomessa lohi on alun perin lisääntynyt yli 20:ssä Itämereen laskevassa joessa.
Nykyään Itämeren lohi lisääntyy Suomessa luonnollisesti enää Tornionjoessa ja Simojoessa ja Ruotsissa Kalixjoessa, Rånejoessa, Pitimenjoessa, Åbyjoessa, Byskejoessa, Rickeån joessa, Sävarån joessa, Vindeljoessa, Örejoessa, Lögdejoessa, Ljunganin joessa, Emåssa ja Mörrumjoessa. Näiden lisäksi Iijoen lohi on tallessa kalanviljelylaitoksissa, mutta ilman kalateitä rakennetut alajuoksun voimalaitokset estävät Iijoen lohen kutuvaelluksen. Joihinkin jokiin, muun muassa Kymijokeen, on luonnonvaraista elinkiertoa pyritty palauttamaan. Myös Saimaan järvilohen luonnonvarainen lisääntyminen on katkennut ja on poikasistutusten varassa.
Rautjärvellä Venäjälle laskevaan Hiitolanjokeen nousee nykyisin jonkin verran Laatokan järvilohia, mutta kilometrin verran rajalta oleva Kangaskosken voimalaitos estää toistaiseksi nousun ylemmäs Suomen puolelle. Kaikki joen kolme voimalaitosta on kuitenkin tarkoitus purkaa ja kosket kunnostaa mahdollisimman luonnontilaisiksi.
Itämeren lisäksi luonnonvaraista lohta on Suomessa Barentsinmereen laskevissa Tenojoessa ja Näätämöjoessa. Venäjällä on ollut suunnitelmia saada Ylä-Tuuloman voimalaitokseen toimiva kalatie suomalaisten 1960-luvulla rakentaman tilalle. Silloin voimalaitoksen alle yhä nousevia lohia pääsisi aina Suomen puolelle mm. Luttoon ja Nuorttiin.
Poikasten ruokavalio koostuu pääasiassa erilaisista selkärangattomista. Tähän ravintoon lisänä 1–2 vuoden jälkeen tulevat mäti ja kalanpoikaset. Mereen saavuttuaan nuori lohi täyttää itseään aluksi pikkukaloilla ja äyriäisillä, mutta pian kalat täyttävät koko ruokavalion. Itämeressä lohen pääasiallista saalista ovat kilohaili ja silakka. Silakan osuus ravinnossa kasvaa pohjoiseen päin mentäessä ja vaihtuu pääasialliseksi ravintokohteeksi Selkämeren korkeudella.
Lohi on todellinen vaelluskala. Perämeren joista kotoisin olevat lohet lähtevät kohti merta, jonne ne saapuvat kesäkuussa ja Itämeren pääaltaan ne saavuttavat jo syyskuussa. Itämerestä Pohjanmereen tapahtuva vaellus on hyvin harvinaista, mutta sitäkin tapahtuu. Pisin tunnettu vaellusmatka oli Perämerestä Grönlannin länsirannikolle, jolloin matkaa kertyi yli 5 000 km.
Lohi kutee joissa syksyllä, vietettyään 1–4 vuotta meressä tai järvessä. Kutu tapahtuu yleisesti koskialueilla, sorapohjalla. Naaras etsii sopivan kutupaikan, johon se kaivaa pyrstöllään kuopan. Kun kuoppa on valmis, naaras ilmoittaa olevansa kutuvalmis painamalla peräosansa kuopan pohjalle ja ponkaisemalla sitten äkisti ylös. Koiras ui suu auki ja kutukiihkosta väristen naaraan vierelle ja lohipari laskee sukutuotteensa kuoppaan. Kuteva lohipari kutee aina useisiin kuoppiin. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin.
Monet lohet kuolevat pian kudun jälkeen, mutta jotkin yksilöt saattavat kutea kaksi–kolme kertaa. Vanhimmat tutkitut lohet ovat olleet 13-vuotiaita. Lohet voivat elää joskus parvissa, mutta yleensä ne elävät yksin.
Lohelta on löytynyt yksittäinen geeni joka säätelee sen sukukypsyyttä ja vaellusta. Sama geeni säätelee ihmisen murrosikää.
Lohenviljely on kauan ollut kiistanalaista ympäristövaikutustensa takia. Vesiin joutuvasta rehusta ja kalan ulosteista tulevat typpi- ja fosforipäästöt aiheuttavat paikallista rehevöitymistä. Lohenviljelyssä käytetään myös vaarallisia kemikaaleja. Lohenkasvattamoilta karkaavat lohet levittävät tauteja luonnonkalojen keskuuteen. Karanneen "kesytetyn" lohen risteytyminen jokivesissä alkuperäisen lohen kanssa nähdään myös uhkana lohikantojen perimälle. Muun muassa Tenojoessa esiintyy viljelystä karannutta lohta, ja risteymiä on todettu. Norjan parlamentti onkin kieltänyt kalankasvatuksen Tenovuonossa. Kalanviljelyä kritisoidaan myös luonnonvarojen kestävän käytön näkökulmasta. Lohenviljely perustuu pelagisten rehukalojen massiiviseen pyyntiin, jolla on maailmanlaajuiset vaikutukset.