Isokultasiipi (Lycaena dispar) on sinisiipisten (Lycaenidae) heimoon kuuluva päiväperhonen. Isokultasiipi on rauhoitettu Suomessa vuodesta 1983 alkaen lähtien ja on erityisesti suojeltu laji. Se kuuluu myös Euroopan unionin luontodirektiivin II liitteessä mainittuihin lajeihin, joiden suojelemiseksi on perustettava erityisten suojelutoimien alueita sekä IV liitteessä mainittuihin lajeihin, jotka edellyttävät tiukkaa suojelua.
Isokultasiiven koiraan siipien yläpuolen yleisväritys on hohtavan oranssi, naaraalla himmeämmän kuparinpunainen. Molemmilla sukupuolilla on siivissä myös melko leveät, mustanruskeat reunukset, jotka ovat naaraalla leveämmät. Koiraalla on kussakin siivessä selkeä, musta keskitäplä. Naaraan etusiivissä on rinnakkain kaksi mustaa laikkua ja ulkoreunan tuntumassa mustien laikkujen rivi. Takasiiven yläpuolen pääväri on tummanruskea ja niiden ulkoreunassa on leveä oranssi juova. Molempien sukupuolten etusiipien alapinnat ovat oranssit ja mustatäpläiset, ulkoreunasta harmaat. Takasiipien alapuolen pääväri on siniharmaa, niissä on mustia, valkoreunaisia täpliä ja ulkoreunassa oranssi vyö. Siipien kärkiväli on yleensä 33–40 millimetriä. Naaras on kookkaampi kuin koiras.
Isokultasiiven kanssa samannäköinen laji on hyvin yleinen loistokultasiipi (Lycaena virgaureae), joka on kuitenkin huomattavasti isokultasiipeä pienempi ja etenkin siipien alapinnoilta selvästi erilainen.
Isokultasiipeä esiintyy hajanaisesti Länsi-Euroopasta Aasian lauhkean vyöhykkeen kautta Amurin seudulle saakka. Euroopassa laji on taantunut voimakkaasti sopivien elinympäristöjen häviämisen vuoksi. Esimerkiksi Britanniassa esiintynyt nimialalaji Lycaena dispar dispar kuoli sukupuuttoon vuonna 1848 ja länsieurooppalaisella alalajilla L. d. batavus on enää kaksi esiintymää Alankomaiden alueella. Pohjoismaista isokultasiipeä tavataan nykyisin lähinnä vain Suomessa, missä sitä on tavattu vuodesta 1972 alkaen hajanaisesti maan kaakkoisimmassa osassa, mutta 1990-luvun aikana myös laajemmin etenkin etelärannikolla. Suomessa esiintyy itäeurooppalainen alalaji L. d. rutila. Parikkalan Siikalahdella tavattiin ainakin 1990-luvun alussa vieraslajina myös alalajia L. d. batavus, jonka kanta sai ilmeisesti alkunsa hollantilaista alkuperää olevista, perhosharrastajalta kasvatuksesta karanneista tai vapautetuista yksilöistä. Tanskassa perhonen esiintyi Falsterin saarella 1930-luvulta 1950-luvulle, mutta on nykyisin hävinnyt.
Lentoaika on yhtenä sukupolvena kesäkuun lopulta heinäkuun lopulle.
Isokultasiiven elinympäristöä ovat kosteat tulva- ja rantaniityt, joilla kasvaa toukan ravintokasveja, hierakoita, joista sille maistuvat etenkin isohierakka, vesihierakka ja poimuhierakka. Ajoittain sitä tavataan myös kuivemmista ympäristöistä kuten joutomailta. Laji on hyvin paikkauskollinen ja joskus yksilömäärät ovat niin pieniä, että lajin esiintyminen käy parhaiten esiin etsimällä munia. Perhoset oleskelevat pitkiä aikoja paikoillaan..
Munat munitaan parin kolmen munan ryhminä ravintokasvin nuorten lehtien alapinnoille. Toukat kuoriutuvat parin viikon kuluttua ja kehittyvät varsin hitaasti. Laji talvehtii kolmannessa toukka-asteessa. Jos kultasiivelle kehittyy toinen sukupolvi, kesätoukat ovat täysikasvuisia jo 3–5 viikon kuluttua. Phryxa vulgaris -loiskärpänen on toukille merkittävä parasitoidi
Vuoden 2010 kansallisessa uhanalaisarvioinnissa isokultasiipi on luokiteltu silmälläpidettäväksi (NT), kun vuoden 2000 arvioinnissa se oli vielä erittäin uhanalainen. Isokultasiipi rauhoitettiin Suomen kansallisessa lainsäädännössä yhtenä ensimmäisistä selkärangattomista jo vuonna 1983 ja se on nykyisin rauhoitettu koko Euroopan unionin alueella. Suomessa yksittäisen perhosen korvausarvoksi on säädetty 1682 euroa.
