Pohjanmeri
273 lajit
Pohjanmeri on matala ja myrskyisä Atlantin valtameren reunameri, joka sijaitsee Euroopan mannerjalustalla Britteinsaarten ja Euroopan mantereen luoteisosien välissä. Se yhtyy Atlantiin Calais’nsalmen ja Englannin kanaalin kautta lounaassa ja Orkney- ja Shetlandsaarten sekä Norjan välistä pohjoisessa. Idässä se kapenee Skagerrakiksi ja yhdistyy Itämereen Kattegatin ja Tanskan salmien kautta. Itämerelle on laivayhteys myös Schleswig-Holsteinin halki kulkevaa Kielin kanavaa pitkin.
Pohjanmeren rannikkovaltioita ovat lännessä ja lounaassa Iso-Britannia, koillisessa Norja, idässä Ruotsi ja Tanska, kaakossa Saksa ja Alankomaat sekä etelässä Belgia ja Ranska. Rannikkovaltiot harjoittavat alueella laajamittaista taloudellista toimintaa, kuten kalastusta ja kalanviljelyä, hiekan- ja soranottoa merenpohjasta, maakaasun ja maaöljyn porausta, ruoppausmassojen läjittämistä sekä matkailua. Pohjanmeri on myös eräs maailman vilkkaimmin liikennöidyistä merialueista, ja sen rannoilla sijaitsee kaksi maailman suurimpiin kuuluvaa satamaa.
Maantiede
Pohjanmeren altaan pituus pohjoisesta etelään on 960 kilometriä ja leveys lännestä itään 580 kilometriä. Estuaarit ja vuonot mukaan lukien altaan pinta-ala on noin 575 000 neliökilometriä ja kokonaistilavuus 54 000 kuutiokilometriä. Veden keskisyvyys on vain 94 metriä, kun esimerkiksi Välimeren keskisyvyys on noin 1,5 kilometriä. Altaan eteläreunalla meren syvyys on alle 30 metriä, mutta merenpohja viettää loivasti kohti pohjoisreunaa, jossa syvyys on jo noin 200 metriä. Syvin kohta on 700 metriä Norjan haudassa, joka on pitkänomainen syvänne Norjan rannikolla.
Merenpohjan suhteellisen tasaiset pinnanmuodot ovat lähes samanlaiset kuin viime jääkauden päättyessä, jolloin paikalla oli kuivaa maata. Pohjanmeren matalikot – esimerkiksi Doggermatalikko, Iso ja Pieni Kalamatalikko sekä Jyllannin matalikko – ovat vedenalaisia moreenimuodostumia, jotka laajeneva jäätikkö kasasi etureunalleen. Jää- ja vesivirrat puolestaan kuluttivat merenpohjaan syvänteitä. Näin syntyivät muuan muassa Oestergronden, Devil’s Hole, Norjan hauta sekä Elben muinainen jokilaakso. Fladen Ground oli todennäköisesti järvi, jota reunusti jäätikkö kolmesta ilmansuunnasta.
Vaihtelevien geologisten olosuhteiden vuoksi Pohjanmeren rannikot ovat hyvin monimuotoiset. Pohjoisessa esiintyy maankohoamista, joka johtuu maankuoren hitaasta oikenemisesta jääkauden jälkeen. Norjan vuoristoiselle ja rikkonaiselle rannikolle ovat tyypillisiä kalliosaaret ja syvät vuonot, joista suurimpia ovat Sogne, Hardanger, Bokna ja Oslonvuono. Etelä-Norjan edustalla on lähes katkeamaton ketju saaria, joka jatkuu Ruotsin puolelle. Englannin ja Skotlannin itärannikolla on kallioita, kivikkoisia rantoja sekä laajoja estuaareja ja merenlahtia, kuten Moray Firth, Firth of Forth, Humber, The Wash ja Thames. Kaakkois-Englannissa maisemaa hallitsevat matalat kalliot ja jokien muodostamat tulvalaaksot.
Ihminen on muuttanut suuresti Pohjanmeren eteläosien rantaviivaa rakentamalla sinne kaupunkeja, satamia ja teollisuuslaitoksia, valtaamalla merestä maa-alueita sekä suojaamalla ranta-alueita maavallein. Ranskan rannikkoalueille ominaisia ovat jokien halkomat tasangot ja rantakalliot. Calais’nsalmesta Tanskaan ulottuvalla vyöhykkeellä on lukemattomia hiekkarantoja ja -dyynejä, suurten jokien suualueita sekä Vattimereen kuuluvia laajoja vuorovesitasankoja ja saaria. Tanskan länsirannikolla on myös pitkien hiekkarantojen rajaamia laguuneja.
Orkney- ja Shetlandsaarten lisäksi Pohjanmeressä on pienempiä saaria Norjan, Tanskan, Saksan ja Alankomaiden rannikolla. Niistä suurimpia ovat Norjassa Sotra, Bømlo, Stord, Tysnesøy ja Karmøy; Ruotsissa Orust ja Tjörn; Tanskassa ja Saksassa Pohjoisfriiseinsaaret; Saksassa Itäfriiseinsaaret ja Helgoland sekä Alankomaissa Länsifriiseinsaaret. Englannin itärannikolla saaria on vain vähän.
Klimatologia ja hydrologia
Pohjanmeri sijaitsee lauhkealla ilmastovyöhykkeellä, Pohjois-Atlantin oskillaation (NAO) vaikutusalueella. Sen ilmastoon vaikuttavat voimakkaasti Atlantin merivirrat ja vallitsevat länsituulet sekä niihin liittyvät matalapaineet. Sääolosuhteita luonnehtivat vaihtelevat tuulet, pilvisyys ja runsaat sateet – vuotuinen sademäärä on keskimäärin 425 millimetriä. Eniten sataa Norjan rannikolla, jossa mereltä virtaava kostea ilma kohtaa jyrkän vuoriston.
Pohjanmeren suolapitoisuus on 34–35 promillea ja lämpötila kesällä keskimäärin +17 °C ja talvella +6 °C. Merivesi on jatkuvassa kiertoliikkeessä vuoroveden, vallitsevien tuulten ja vesimassojen tiheyserojen vuoksi. Virtaukset vaihtelevat vuodenaikojen ja sijainnin mukaan, mutta pääsääntöisesti vesi kiertää Pohjanmeren altaassa vastapäivään: Orkney- ja Shetlandsaarten välistä virtaa vettä kohti etelää Skotlannin ja Englannin itärannikon suuntaisesti ja Englannin kanaalista purkautuu Pohjois-Atlantin virran lämmintä vettä, joka etenee Alankomaiden rannikkoa pitkin koilliseen ja pitää meren sulana läpi talven.
Vuoroveden korkeus vaihtelee Pohjanmerellä huomattavasti alueittain. Pohjoisessa Norjan etelärannikolla ja Tanskan pohjoisrannikolla vuorovesi jää alle puolen metrin. Englannin ja Belgian rannikoilla vuorovesi nousee jopa kuuden metrin korkeuteen. Skotlannin pohjoiskärjessä Pentlandinsalmessa vuorovesi voi virrata jopa 11 solmun nopeudella; etelästä Englannin kanaalista vuorovesi tulee Pohjanmerelle 3–4 solmun nopeudella. Vuorovesivirtaukset kasaavat merenpohjan hiekkaa särkiksi merivirtojen ja myrskyaaltojen törmäysalueille, kuten Calais’nsalmeen. Hiekkaa joudutaankin jatkuvasti ruoppaamaan tärkeimmillä laivareiteillä ja suurten satamien lähistöllä, jotta merenkulku ei vaarantuisi.
Pohjanmeren valuma-alue käsittää kaikki ne rannikkovaltioiden vesistöalueet, joilta pinta- ja pohjavedet laskevat Pohjanmereen. Valuma-alueen pinta-ala on lähes 850 000 neliökilometriä, ja siellä asuu 184 miljoonaa ihmistä (2000). Suurimmat laskujoet ovat Elbe, Weser, Maas, Rein, Schelde, Seine, Humber ja Thames. Jokien vuotuinen kokonaisvirtaama vaihtelee suuresti mutta on keskimäärin 300 kuutiokilometriä, josta kolmasosa on peräisin Norjan ja Ruotsin lumen sulamisvesistä. Lisäksi Tanskan salmien kautta Pohjanmereen virtaa vuosittain noin 470 kuutiokilometriä merivettä, jonka suolapitoisuus on 10 promillea.
Linnut
Pohjanmerellä tavataan ympäri vuoden noin 10 miljoonaa merilintua. Sen rannoilla pesii kesäisin 28 eri lintulajia ja kaikkiaan yli 4 miljoonaa lintua, ja etenkin Vattimeri on tärkeä muuttolintujen levähdysalue. Monet linnuista muuttavat syksyllä etelämmäksi, mutta niiden tilalle tulee muita lajeja pohjoisesta ja lännestä. Lintukannat ovat kooltaan varsin suuria ja ne ovat kasvaneet tasaisesti koko 1900-luvun ajan: esimerkiksi yli puolet maailman isokihuista ja kalatiiroista elää Pohjanmerellä.
Merilinnut voidaan jakaa karkeasti ulappa- ja rantalintuihin. Ulappalinnut pesivät Pohjanmeren tai Englannin kanaalin rannoilla mutta hankkivat ravintonsa avomereltä. Niitä ovat esimerkiksi myrskyliitäjät, ulappaliitäjät, suulat, useimmat ruokit sekä jotkin lokit. Rantalintuja ovat puolestaan sorsat, sukeltajat, merimetsot, tiirat, tietyt lokit sekä riskilä.
Nisäkkäät
Pohjanmeren yleisimpiä eväjalkaisia ovat kookas harmaahylje ja pienempi kirjohylje. Harmaahyljekannan arvioidaan koostuvan noin 60 000 yksilöstä ja kirjohyljekannan 30 000 yksilöstä. Kannat ovat pysyneet suurin piirtein samankokoisina 1980-luvulta lähtien. Harmaahylkeitä tavataan enimmäkseen Englannin itärannikolla, kirjohylkeitä puolestaan Orkney- ja Shetlandsaarilla, Vattimerellä sekä Kattegatin ja Skagerrakin alueella.
Pohjanmeren runsaslukuisin valaslaji on pyöriäinen, jonka kannan kooksi arvioidaan jopa 300 000 yksilöä. Pyöriäisten lisäksi alueella elää 7 000–20 000 lahtivalasta ja yhteensä lähes 11 000 valkokuve- ja valkokuonodelfiiniä. Muita säännöllisesti tavattavia hammasvalaita ovat pitkäeväpallopää, delfiini, rissondelfiini ja miekkavalas. Valaiden suojelu on johtanut kantojen kasvuun ja sitä myötä joukkorantautumisten lisääntymiseen. Joka talvi Pohjanmeren matalille etelärannoille ajautuu muuttomatkalla olevia kaskelottikoiraita. Fossiililöydösten perusteella tämä ilmiö on jatkunut jo tuhansia vuosia.
Pohjanmeri on matala ja myrskyisä Atlantin valtameren reunameri, joka sijaitsee Euroopan mannerjalustalla Britteinsaarten ja Euroopan mantereen luoteisosien välissä. Se yhtyy Atlantiin Calais’nsalmen ja Englannin kanaalin kautta lounaassa ja Orkney- ja Shetlandsaarten sekä Norjan välistä pohjoisessa. Idässä se kapenee Skagerrakiksi ja yhdistyy Itämereen Kattegatin ja Tanskan salmien kautta. Itämerelle on laivayhteys myös Schleswig-Holsteinin halki kulkevaa Kielin kanavaa pitkin.
Pohjanmeren rannikkovaltioita ovat lännessä ja lounaassa Iso-Britannia, koillisessa Norja, idässä Ruotsi ja Tanska, kaakossa Saksa ja Alankomaat sekä etelässä Belgia ja Ranska. Rannikkovaltiot harjoittavat alueella laajamittaista taloudellista toimintaa, kuten kalastusta ja kalanviljelyä, hiekan- ja soranottoa merenpohjasta, maakaasun ja maaöljyn porausta, ruoppausmassojen läjittämistä sekä matkailua. Pohjanmeri on myös eräs maailman vilkkaimmin liikennöidyistä merialueista, ja sen rannoilla sijaitsee kaksi maailman suurimpiin kuuluvaa satamaa.
Maantiede
Pohjanmeren altaan pituus pohjoisesta etelään on 960 kilometriä ja leveys lännestä itään 580 kilometriä. Estuaarit ja vuonot mukaan lukien altaan pinta-ala on noin 575 000 neliökilometriä ja kokonaistilavuus 54 000 kuutiokilometriä. Veden keskisyvyys on vain 94 metriä, kun esimerkiksi Välimeren keskisyvyys on noin 1,5 kilometriä. Altaan eteläreunalla meren syvyys on alle 30 metriä, mutta merenpohja viettää loivasti kohti pohjoisreunaa, jossa syvyys on jo noin 200 metriä. Syvin kohta on 700 metriä Norjan haudassa, joka on pitkänomainen syvänne Norjan rannikolla.
Merenpohjan suhteellisen tasaiset pinnanmuodot ovat lähes samanlaiset kuin viime jääkauden päättyessä, jolloin paikalla oli kuivaa maata. Pohjanmeren matalikot – esimerkiksi Doggermatalikko, Iso ja Pieni Kalamatalikko sekä Jyllannin matalikko – ovat vedenalaisia moreenimuodostumia, jotka laajeneva jäätikkö kasasi etureunalleen. Jää- ja vesivirrat puolestaan kuluttivat merenpohjaan syvänteitä. Näin syntyivät muuan muassa Oestergronden, Devil’s Hole, Norjan hauta sekä Elben muinainen jokilaakso. Fladen Ground oli todennäköisesti järvi, jota reunusti jäätikkö kolmesta ilmansuunnasta.
Vaihtelevien geologisten olosuhteiden vuoksi Pohjanmeren rannikot ovat hyvin monimuotoiset. Pohjoisessa esiintyy maankohoamista, joka johtuu maankuoren hitaasta oikenemisesta jääkauden jälkeen. Norjan vuoristoiselle ja rikkonaiselle rannikolle ovat tyypillisiä kalliosaaret ja syvät vuonot, joista suurimpia ovat Sogne, Hardanger, Bokna ja Oslonvuono. Etelä-Norjan edustalla on lähes katkeamaton ketju saaria, joka jatkuu Ruotsin puolelle. Englannin ja Skotlannin itärannikolla on kallioita, kivikkoisia rantoja sekä laajoja estuaareja ja merenlahtia, kuten Moray Firth, Firth of Forth, Humber, The Wash ja Thames. Kaakkois-Englannissa maisemaa hallitsevat matalat kalliot ja jokien muodostamat tulvalaaksot.
Ihminen on muuttanut suuresti Pohjanmeren eteläosien rantaviivaa rakentamalla sinne kaupunkeja, satamia ja teollisuuslaitoksia, valtaamalla merestä maa-alueita sekä suojaamalla ranta-alueita maavallein. Ranskan rannikkoalueille ominaisia ovat jokien halkomat tasangot ja rantakalliot. Calais’nsalmesta Tanskaan ulottuvalla vyöhykkeellä on lukemattomia hiekkarantoja ja -dyynejä, suurten jokien suualueita sekä Vattimereen kuuluvia laajoja vuorovesitasankoja ja saaria. Tanskan länsirannikolla on myös pitkien hiekkarantojen rajaamia laguuneja.
Orkney- ja Shetlandsaarten lisäksi Pohjanmeressä on pienempiä saaria Norjan, Tanskan, Saksan ja Alankomaiden rannikolla. Niistä suurimpia ovat Norjassa Sotra, Bømlo, Stord, Tysnesøy ja Karmøy; Ruotsissa Orust ja Tjörn; Tanskassa ja Saksassa Pohjoisfriiseinsaaret; Saksassa Itäfriiseinsaaret ja Helgoland sekä Alankomaissa Länsifriiseinsaaret. Englannin itärannikolla saaria on vain vähän.
Klimatologia ja hydrologia
Pohjanmeri sijaitsee lauhkealla ilmastovyöhykkeellä, Pohjois-Atlantin oskillaation (NAO) vaikutusalueella. Sen ilmastoon vaikuttavat voimakkaasti Atlantin merivirrat ja vallitsevat länsituulet sekä niihin liittyvät matalapaineet. Sääolosuhteita luonnehtivat vaihtelevat tuulet, pilvisyys ja runsaat sateet – vuotuinen sademäärä on keskimäärin 425 millimetriä. Eniten sataa Norjan rannikolla, jossa mereltä virtaava kostea ilma kohtaa jyrkän vuoriston.
Pohjanmeren suolapitoisuus on 34–35 promillea ja lämpötila kesällä keskimäärin +17 °C ja talvella +6 °C. Merivesi on jatkuvassa kiertoliikkeessä vuoroveden, vallitsevien tuulten ja vesimassojen tiheyserojen vuoksi. Virtaukset vaihtelevat vuodenaikojen ja sijainnin mukaan, mutta pääsääntöisesti vesi kiertää Pohjanmeren altaassa vastapäivään: Orkney- ja Shetlandsaarten välistä virtaa vettä kohti etelää Skotlannin ja Englannin itärannikon suuntaisesti ja Englannin kanaalista purkautuu Pohjois-Atlantin virran lämmintä vettä, joka etenee Alankomaiden rannikkoa pitkin koilliseen ja pitää meren sulana läpi talven.
Vuoroveden korkeus vaihtelee Pohjanmerellä huomattavasti alueittain. Pohjoisessa Norjan etelärannikolla ja Tanskan pohjoisrannikolla vuorovesi jää alle puolen metrin. Englannin ja Belgian rannikoilla vuorovesi nousee jopa kuuden metrin korkeuteen. Skotlannin pohjoiskärjessä Pentlandinsalmessa vuorovesi voi virrata jopa 11 solmun nopeudella; etelästä Englannin kanaalista vuorovesi tulee Pohjanmerelle 3–4 solmun nopeudella. Vuorovesivirtaukset kasaavat merenpohjan hiekkaa särkiksi merivirtojen ja myrskyaaltojen törmäysalueille, kuten Calais’nsalmeen. Hiekkaa joudutaankin jatkuvasti ruoppaamaan tärkeimmillä laivareiteillä ja suurten satamien lähistöllä, jotta merenkulku ei vaarantuisi.
Pohjanmeren valuma-alue käsittää kaikki ne rannikkovaltioiden vesistöalueet, joilta pinta- ja pohjavedet laskevat Pohjanmereen. Valuma-alueen pinta-ala on lähes 850 000 neliökilometriä, ja siellä asuu 184 miljoonaa ihmistä (2000). Suurimmat laskujoet ovat Elbe, Weser, Maas, Rein, Schelde, Seine, Humber ja Thames. Jokien vuotuinen kokonaisvirtaama vaihtelee suuresti mutta on keskimäärin 300 kuutiokilometriä, josta kolmasosa on peräisin Norjan ja Ruotsin lumen sulamisvesistä. Lisäksi Tanskan salmien kautta Pohjanmereen virtaa vuosittain noin 470 kuutiokilometriä merivettä, jonka suolapitoisuus on 10 promillea.
Linnut
Pohjanmerellä tavataan ympäri vuoden noin 10 miljoonaa merilintua. Sen rannoilla pesii kesäisin 28 eri lintulajia ja kaikkiaan yli 4 miljoonaa lintua, ja etenkin Vattimeri on tärkeä muuttolintujen levähdysalue. Monet linnuista muuttavat syksyllä etelämmäksi, mutta niiden tilalle tulee muita lajeja pohjoisesta ja lännestä. Lintukannat ovat kooltaan varsin suuria ja ne ovat kasvaneet tasaisesti koko 1900-luvun ajan: esimerkiksi yli puolet maailman isokihuista ja kalatiiroista elää Pohjanmerellä.
Merilinnut voidaan jakaa karkeasti ulappa- ja rantalintuihin. Ulappalinnut pesivät Pohjanmeren tai Englannin kanaalin rannoilla mutta hankkivat ravintonsa avomereltä. Niitä ovat esimerkiksi myrskyliitäjät, ulappaliitäjät, suulat, useimmat ruokit sekä jotkin lokit. Rantalintuja ovat puolestaan sorsat, sukeltajat, merimetsot, tiirat, tietyt lokit sekä riskilä.
Nisäkkäät
Pohjanmeren yleisimpiä eväjalkaisia ovat kookas harmaahylje ja pienempi kirjohylje. Harmaahyljekannan arvioidaan koostuvan noin 60 000 yksilöstä ja kirjohyljekannan 30 000 yksilöstä. Kannat ovat pysyneet suurin piirtein samankokoisina 1980-luvulta lähtien. Harmaahylkeitä tavataan enimmäkseen Englannin itärannikolla, kirjohylkeitä puolestaan Orkney- ja Shetlandsaarilla, Vattimerellä sekä Kattegatin ja Skagerrakin alueella.
Pohjanmeren runsaslukuisin valaslaji on pyöriäinen, jonka kannan kooksi arvioidaan jopa 300 000 yksilöä. Pyöriäisten lisäksi alueella elää 7 000–20 000 lahtivalasta ja yhteensä lähes 11 000 valkokuve- ja valkokuonodelfiiniä. Muita säännöllisesti tavattavia hammasvalaita ovat pitkäeväpallopää, delfiini, rissondelfiini ja miekkavalas. Valaiden suojelu on johtanut kantojen kasvuun ja sitä myötä joukkorantautumisten lisääntymiseen. Joka talvi Pohjanmeren matalille etelärannoille ajautuu muuttomatkalla olevia kaskelottikoiraita. Fossiililöydösten perusteella tämä ilmiö on jatkunut jo tuhansia vuosia.
