Valkoposkihanhi (Branta leucopsis) on pohjoisella pallonpuoliskolla elävä keskikokoinen hanhilaji. Se muuttaa Pohjoisen jäämeren pesimäalueiltaan talveksi Pohjanmeren alueelle. Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä ja käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen. Viime vuosikymmeninä laji on alkanut pesiä myös Itämeren alueella. Valkoposkihanhia on arvion mukaan noin 880 000 aikuista lintua ja kannan on arveltu jatkavan kasvuaan. Lajin uhanalaisuusluokitus on elinvoimainen.
Valkoposkihanhi on hyvin typäkkä keskikokoinen hanhi. Sen pituus on 58–70 senttimetriä, siipiväli 120–142 cm ja paino 1 500–3 000 grammaa. Keskipaino on 1 687 grammaa. Kaula on suhteellisen lyhyt ja voimakas, pää pyöristynyt ja nokka pienikokoinen. Rinta, kaula ja pää ovat mustat, mutta mustan alueen keskellä kurkun, korvanpeitinhöyhenten ja otsan kohdalla on yhtenäinen valkoinen alue. Valkoinen alue voi joskus olla myös kellertävä. Ohjas ja nokka ovat mustat. Sukupuolet ovat samannäköiset, mutta koiras on hieman naarasta suurempi.
Linnun hopeanvalkoinen alapuoli on kupeiltaan harmaan poikkijuovainen. Musta- ja valkojuovainen yläpuoli on harmaa. Pään valkoista väriä on yllättävän vaikea nähdä linnun lentäessä kauempaa, jolloin valkoposkihanhen paras tuntomerkki erotuksena sepelhanhen B. b. bernicla -alalajiin on valkoisen vatsan ja mustan rinnan voimakas kontrasti. Vaaleanharmaata siiven yläpintaa voi myös joskus käyttää tuntomerkkinä. Valkoposkihanhen siipiväli on 120–142 cm, ja siivet ovat vähän pidemmät kuin sepelhanhella. Valkoposkihanhen siiveniskut ovat hieman hitaammat kuin sepelhanhella, mutta yhtä nopeat kuin tundrahanhella.
Kanadanhanhesta valkoposkihanhi eroaa muun muassa pienemmän kokonsa ja värityksen puolesta; kanadanhanhella ei ole mustaa rintaa ja valkoista otsaa. Valkoposkihanhen voi sekoittaa kauempaa myös pikkukanadanhanheen, jonka kanssa se on samaa kokoluokkaa ja omaa samoja piirteitä, kuten lyhyen nokan ja typäkän olemuksen. Läntiseen Eurooppaan harhautuneet pikkukanadanhanhet on lähes aina havaittu Grönlannista saapuneiden valkoposkihanhien seurassa.
Nuori lintu on hyvin samannäköinen kuin vanha, ja eroaa lähinnä kupeiden epäselvemmän poikkijuovituksen, mutta myös rinnan ja kaulan heikomman mustan värin perusteella. Nuoren linnun vaaleat höyhenet yläpuolella ovat vähemmän puhtaanvalkoiset kuin vanhalla, ja tummanharmaat sekä mustat kuviot ovat epäselvemmät. Myöskään pään valkea väritys ei ole niin kellansävyinen kuin vanhalla linnulla. Naaman tummatäpläisyys vaihtelee, eikä ole siksi luotettava ikätuntomerkki.
Valkoposkihanhet pesivät Pohjoisen jäämeren ympäristössä, ja niiden tärkeimmät pesimäalueet sijaitsevat rannikkotundralla Vienanmereltä itään Venäjällä, kuten Novaja Zemljan saarella, mutta myös Huippuvuorilla Norjassa ja Grönlannissa. Ne talvehtivat Pohjanmeren rannikoilla Alankomaissa, Belgiassa, Saksassa ja Tanskassa, mutta myös Norjan eteläosassa, Irlannissa ja Skotlannissa. Valkoposkihanhien määräksi maailmassa arvioitiin vuonna 2015 noin 880 000 aikuista lintua ja kannan on arveltu jatkavan kasvuaan.
Venäjällä pesivät valkoposkihanhet muuttavat huhtikuun lopulla pohjoiseen Viron kautta, josta ne jatkavat Suomenlahtea ja Itä- ja Kaakkois-Suomea pitkin Jäämerelle runsaslukuisena muutaman päämuuttopäivän ajan toukokuun loppupuolella. Syysmuutto tapahtuu pidemmällä aikavälillä syys-lokakuussa, eikä ole yhtä näyttävää kuin kevätmuutto. Valkoposkihanhi esiintyy pesimäalueillaan touko-kesäkuusta elo-syyskuuhun. Laji muuttaa syyskuussa jokavuotisten levähdysaluiden kautta etelään ja saapuu talvehtimisalueelle syyskuun lopussa. Takaisin pesimäalueille valkoposkihanhi muuttaa huhti-toukokuussa, mutta voi jäädä 20–30 päiväksi levähtämään matkan varrelle ennen jatkamista pohjoiseen.
Valkoposkihanhi pesii edellä mainittujen tundra-alueiden lisäksi myös Islannissa, Ruotsissa, Suomessa, Virossa, Belgiassa, Saksassa, Alankomaissa sekä manner-Tanskassa ja -Norjassa. Itämerellä ensimmäinen pesintä löydettiin 1970-luvun alussa Ruotsin Gotlannista, joka on lajin muuttoaikainen levähdysalue. Eri lähteiden mukaan kyse oli joko villeistä hanhista tai sitten nykytietämyksen mukaan kesyistä hanhista, jotka oli vapautettu paikallisesta hanhitarhasta. Sen jälkeen laji alkoi runsastua Itämerellä aluksi hitaasti, mutta 1980-luvulta lähtien nopeammin. Suomessa ensimmäinen pesintä löydettiin Inkoon saaristosta vuonna 1981 ja kantaa on sen jälkeen lisätty istutuksilla eläintarhoista, kuten Korkeasaaresta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Suomen pesimäkanta kasvoi voimakkaasti 2000-luvulla ja vuonna 2010 pesimäkannan kooksi arvioitiin 3 800 paria. 1990-luvun lopulta lähtien valkoposkihanhia on pesinyt Suomessa Itämeren rannikoiden lisäksi myös yksittäisillä sisämaan järvillä.
Pohjois-Amerikassa laji on harvinainen harhailija ja useat havainnot viittaavat tarhakarkulaisiin. Havainnot painottuvat itärannikolle. Grönlannin linnut voivat ajoittain eksyä ja saavuttaa koilisen Pohjois-Amerikan.
Suomen ensimmäiset pesivät valkoposkihanhet tavattiin Turussa ja Inkoossa 1980-luvun alkupuolella. Ruotsissa oli ensimmäinen pesintä tapahtunut Gotlannissa vuonna 1971. Helsingissä on Korkeasaaressa pidetty tarhattuja valkoposkihanhia. Niiden joukkoon asettui luonnonvarainen pari vuonna 1987. Niiden poikaset vapautettiin yhdessä Korkeasaarten omien poikasten kanssa syksyisin vuosina 1987–90. Niiden toivottiin asettuvan luonnonvaraisten, muuttomatkoillaan ohi kulkevien parvien joukkoon. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vapautettuja lintuja oli 52 yksilöä, jotka oli rengastettu. Ne asettuivat seuraavina kesinä Kruunuvuorenselän luodoille, Suomenlinnaan ja Korkeasaareen. 1990-luvulla kanta oli voimakkaassa kasvussa. Näin oli syntynyt pääkaupunkiseudun valkoposkihanhikanta.
Syyskuun 2016 hanhilaskennassa havaittiin Suomessa noin 28 500 yksilöä. Määrä on lisääntynyt 14 prosenttia vuodesta 2015 ja se on 9 prosenttia enemmän kuin edellisenä huippuvuonna, joka oli vuosi 2014. Kanta taantui hieman vuonna 2015. Eniten valkoposkihanhia tuli aiempien vuosien tapaan pääkaupunkiseudulle – Siuntion ja Sipoon väliselle alueelle – missä laskettiin yhteensä 10 400 yksilöä. Muualla havaittiin valkoposkihanhia seuraavasti: Mynämäki: 5 600 hanhea; Turku: 2 800; Pori: 2 250; Kotkan–Haminan alue: 1 100; ja Vöyri: 800. Sisämaan valkoposkihanhet keskittyivät Hollolan ja Lahden alueelle, jossa havaittiin 820 lintua.
Valkoposkihanhi pesii arktisen alueen puoliaavikkoisilla tundra-alueilla Grönlannissa, kivikoissa, kallioilla, jyrkänteillä, kivikkoisilla mäillä ja Huippuvuorten saarilla lähellä kosteikkoja kuten järviä, jokia ja soita sekä vuonojen yläosissa, rannoilla, kosteilla niityillä ja liejumailla. Toisinaan pesimäalueilla voi olla vielä lunta valkoposkihanhen saapuessa sinne, jolloin se siirtyy ruokailemaan merilintujen ulosteiden ravitsemien reheväkasvuisten vuorenrinteiden eteläseinämille ennen siirtymistä alas pesimäpaikoille. Laji palaa myös sulkasadon jälkeen rinteille ruokailemaan ennen syysmuuttoa. Poikasten kuoriuduttua valkoposkihanhiperheet voivat lähteä kivikkoisilta alueilta kasvipeitteisimmille tundrajärvien ja jokien ympäröimille alueille.
Pesimäkauden ulkopuolella laji viihtyy vuoroveden vaikuttamilla liejumailla, marskimailla ja rantaniityillä etenkin karuilla laitumilla ja viljelymailla. Viljelymaat ovat muodostuneet lajin talvehtimisaluiden tärkeimmiksi ruokailupaikoiksi.
Laji on hyvin seurallinen pesimäkauden ulkopuolella ja ruokailee tiheinä parvina talvehtimisaluiden rantaniityillä. Talvehtimisalueilla laji lepäilee vedessä tai hiekkasärkillä lähellä laidun- ja marskimaita, joilla se käy ruokailemassa.
Valkoposkihanhi on äänekäs lintu ja sen nenäsointinen, kimeä, yksitavuinen ”ka”-ääni kuuluu usein erikorkuisina ääntelevästä parvesta. Ääni voi muistuttaa pienen koiran haukahduksia. Valkoposkihanhen ääni on yleensä korkeampi kuin lumihanhen. Myös siivet muodostavat ääntä linnun lentäessä.
Valkoposkihanhi muuttaa korkealla säännöllisinä auroina tai suorina jonoina. Joskus muutto voi tapahtua myös rykelminä, joiden takaosat venyvät auroiksi ja jonoiksi. Talvisin valkoposkihanhet kerääntyvät suurparviksi pelloille ja rantaniityille.
Poikasten kuoriuduttua aikuiset linnut menettävät lentokykynsä 3–4 viikoksi heinä-elokuussa. Poikasten ollessa pienikokoisia saattaa valkoposkihanhiemo käyttäytyä aggressiivisesti, jos ihminen tulee liian lähelle. Tavallisesti hanhet pitävät turvaväliä ihmiseen ja lähtevät karkuun, jos ihminen tulee liian lähelle.
Valkoposkihanhet pesivät myös Grönlannin sisämaan korkeilla jyrkänteillä, jossa pesät ovat turvassa naaleilta. Poikasten kuoriuduttua vanhemmat lentävät alas jyrkänteen juurelle ja kutsuvat poikasiaan. Poikaset tulevat äänen perässä jyrkänteeltä alas holtittomasti liukuen ja pyörien, mutta kuin ihmeen kaupalla selviävät hengissä alas.
Vanhin Euroopasta löydetty valkoposkihanhi oli 28 vuoden ja 2 kuukauden ikäinen, kun se löydettiin kuolleena Britanniasta.
Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä. Sen ruokavalio koostuu lehdistä, ruohoista, saroista, vesikasveista, sammalista ja etenkin talvella erilaisista ruohokasveista kuten valkoapilasta, ja pensaista, varsinkin tundrapajusta. Se voi myös syödä viljaa ja vihanneksia talvella.
Ravintonaan valkoposkihanhi käyttää myös ruohojen versoja, levää ja viljanoraita. Muuttoaikoina se käyttää ravintonaan pelloilla erityisesti apilaa. Valkoposkihanhet ulostavat runsaasti ja sen suosimilla nurmilla on siten paljon ulostepötkylöitä. Uloste hajoaa kuitenkin nopeasti ja koostuu pääosin hajonneesta ruohosta. Valkoposkihanhen uloste ei aiheuta terveyshaittaa ihmiselle nurmikoiden normaalissa virkistyskäytössä.
Eräällä valkoposkihanhien talvehtimisalueella Iso-Britanniassa tehtiin tutkimus, jossa selvitettiin, että valkoposkihanhi ruokailee mieluusti niityillä, joissa kasvaa reilusti englanninraiheinää ja valkoapilaa. Laji suosi 4–10 hehtaarin ja vältti alle 2–3 hehtaarin laajuisia ruokailualueita. Optimaaliset ruokailualueet sijaitsivat alle viiden kilometrin päässä yöpymispaikasta, ja pisimmillään lintu lensi ruoan perässä seitsemän kilometrin päähän. Hanhet ruokailivat mieluiten sellaisilla alueilla, jossa kasvillisuus oli alle 10 senttimetriä korkeaa, optimaalisen korkeuden ollessa kaksi senttimetriä. Alueet oli leikattu säiliörehun käyttöön ja sitten laidunnettu. Laji myös suosi huomattavasti enemmän typellä lannoitettuja alueita kuin lannoittamattomia.
Valkoposkihanhi pesii pienissä, mutta usein tiivissä koloniassa jossa on 5–50 paria, mutta joskus yksinäänkin tai jopa 150 parin kolonioissa. Se käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen ja saatta joskus pesiä myös merilintujen seassa. Pesä on matala painauma maassa, johon on laitettu kasvillisuutta kivisen maaston päälle. Pesä voi sijaita kallion jyrkänteillä ja kielekkeillä, matalan mäen huipulla tai matalilla kasvillisuuden peittämillä kummuilla ja lumelta vapailla alueilla jokiuomien saarissa. Se voi tehdä pesänsä myös heinikkoon saarelle tai luodolle. Pesimäpaikalle kertyy pesimämateriaalia, koska laji pesii samassa paikassa vuosi toisensa perään.
Valkoposkihanhi pesii touko-heinäkuussa ja munii 4–6 valkoista munaa. Naaras hautoo munia noin 25 vuorokautta. Lentokyvyn poikaset saavuttavat 7 viikon ikäisinä.
Valkoposkihanhi voi poikkeustapauksessa lisääntyä kanadanhanhen kanssa. Tuloksena syntyvä risteymä on ulkonäöltään suurin piirtein kantalajiensa välimuoto, mutta väritykseltään niitä ruskeasävyisempi.
