Kyy

Mustissa eli melanistisissa kyissä on molempia sukupuolia. Tumma väri auttaa kyytä lämpenemään auringossa, mutta toisaalta se on huono suojaväri petoja vastaan. Suomessa mustia kyitä on 15 %, eniten rannikolla ja saaristossa. Kyillä esiintyy myös albinismia ja leukismia eli vaaleavärisyyttä. Ne menestyvät huonosti, sillä pedot havaitsevat ne helposti, ja etenkin albiinoilla on vaikeuksia kerätä elintärkeää auringonvaloa.

Selässä kyyn koko mitalla on sahalaitakuvio, joka voi toistua vaaleana molemmissa kyljissä. Tummilla yksilöillä sitä ei välttämättä erota. Vatsapuoli voi olla vaalea, harmaa tai tumma, ja aivan hännän pää on vatsapuolelta keltainen tai punertavanoranssi. Kyyn selän ja kylkien suomut eivät ole sileitä, vaan niissä on harjanteet.

Kyyn litteä ja kolmiomainen pää erottuu selvästi muusta ruumiista. Päässä on isompien suomujen välissä pienien suomujen jonoja. Pupilli on pystyssä oleva soikio, ja muiden käärmeiden tapaan kyyn silmäluomi on läpinäkyvä ja liikkumaton.

Kyyn näköaisti on kohtalainen, erityisesti sivuittaisliikkeiden suhteen. Kyyn kuulo on huono; sillä ei ole edes tärykalvoa. Kyy aistii kuitenkin leukaluillaan mainiosti tärinää. Kyyn tärkein aistinelin on kieli, jolla se vie hajuhiukkasia suuhunsa vomeronasaalielimeen ja saa siten tietoa ympäristöstään (esimerkiksi lähellä olevasta saaliista, parittelukumppanista tai kilpailevasta koiraasta). Kyyllä on kaksihaaraisen kielensä perusteella stereohajuaisti.

Kyy saalistaa normaalisti noin kerran viikossa ja myrkkyrauhasen täyttyminen kestää noin viisi vuorokautta. Näin ollen kyyn purema voi olla jopa hyttysenpistomaisen vaaraton, mikäli kyy on juuri metsästänyt.

Kyy voi purra myös ilman myrkyn ruiskuttamista. Jotkut uskovat, että nuoren kyyn purema on vaarallisempi kuin vanhan, koska nuoret kyyt eivät osaa säännöstellä myrkkyrauhasen annostelua kuten täysi-ikäiset kyyt. Tälle väitteelle ei kuitenkaan ole tieteellistä tukea.

Kyyn myrkyssä on ainakin noin 25–31 erilaista mahdollisesti myrkyllisen entsyymitoiminnan omaavaa proteiinia ja peptidiä. Myrkyn koostumus vaihtelee kyiden välillä muun muassa niiden sukupuolen, elinympäristön, ravinnon ja iän mukaan. Eri mittauksissa suurimman pitoisuuden näistä myrkyllisistä aineista ovat yleensä omanneet A2-fosfolipaasit, käärmeenmyrkkyseriiniproteaasit eli SVSP:t (eng. snake venom serine proteases) ja käärmeenmyrkkymetalloproteaasit eli SVMP:t (eng. snake venom metalloproteinases). Myrkyissä on usein myös ollut hieman vähemmän L-aminohappo-oksidaaseja ja kysteiinirikkaita eritysproteiineja (CRISP, eng. cysteine-rich secretory proteins). Joissain mittauksissa myrkyissä on ollut huomattavia määriä myös bradykiniiniä tehostavia peptideitä (BPP, eng. bradykinin potentiating peptides) ja C-tyypin natriureettisia peptideitä.

Kyiden myrkky on lähinnä verimyrkkyä. Se estää saaliseläimissä veren hyytymistä puremakohdassa ja voi aiheuttaa myöhemmin myös sisäistä verenvuotoa. Myrkyssä on myös aineita, jotka voivat toimia lihaksia halvaannuttavina hermomyrkkyinä. Käärmeiden myrkkyjen A2-fosfolipaasit voivat käärmelajista riippuen aiheuttaa hyvin moninaisia vaikutuksia. Ne voivat esimerkiksi häiritä veren hyytymistä estämällä verihiutaleiden aggregaatiota tai hermoston toimintaa estämällä halvaannuttaa lihaksia. Kyiden SVMP:t ja SVSP:t ovat verimyrkkyjä. SVMP:t hajottavat hiussuonten tyvikalvojen rakenteita aiheuttaen siten verenvuotoa. Ne myös aktivoivat protrombiinia ja tekijä X:ää ehdyttäen siten näitä verestä ja estäen siten veren hyytymistä. Kyiden SVSP:iden puolestaan arvellaan edistävän veren hyytymistä nisäkkäissä toimimalla trombiinin tapaan, mutta myös vähentävän hyytymistä hajottamalla fibriiniä ja toimimalla kallikreiinien tapaan. Eri käärmelajien L-aminohappo-oksidaasit taas lisäävät puremakohdan kudosten oksidatiivista stressiä tuottamalla vetyperoksidia. Käärmeiden CRISP:t puolestaan ovat tiettävästi hermomyrkkyjä, jotka estävät erilaisten ionikanavien toimintaa.