Lahokas
Hilleri eli lahokas (Mustela putorius) on eurooppalainen näätäeläinlaji, joka on melko huonosti sopeutunut Suomen talviolosuhteisiin. Ongelmaksi muodostuu lähinnä ravinnon saanti, ei niinkään kylmyys. Tämän vuoksi hilleriä esiintyykin paljon asutuksen liepeillä ja paikoilla, joilla on helposti saatavilla ravintoa esimerkiksi tunkioiden lähettyviltä. Hilleri ei ole minkin tavoin riippuvainen vedestä, mutta se elää kuitenkin usein vesistöjen ja kosteikkojen lähellä. Hilleristä jalostettua frettiä pidetään lemmikkieläimenä ja käytetään apuna rottien ja kaniinien metsästyksessä.
Hilleri kuuluu pieniin näätäeläimiin. Naaraat ovat selvästi pienempiä kuin urokset. Hillerille on ominaista pitkä lieriömäinen vartalo ja lyhyet jalat. Ruumiin pituus on uroksilla 35–45 senttimetriä ja naarailla 30–37 senttimetriä, hännän pituus on 11–19 senttimetriä. Uroshillerit painavat 0,7–1,5 kilogrammaa ja naaraat 0,2–0,8 kilogrammaa. Kuonon ympärys on vaalea, silmien takana kulkee valkea juova ja korvanlehtien reunat ovat vaaleat. Päällimmäiset karvat ovat ruskeanmustia, mutta pohjavilla on vaalea ja se paistaakin usein läpi etenkin talvella.
Muiden näätäeläinten tavoin hillerilläkin on peräaukon vierellä rauhaset, jotka tuottavat pistävän hajuista eritettä.
Hillerillä on laaja levinneisyysalue Portugalista Euroopan poikki Venäjälle Uralvuoristoon asti. Sitä ei esiinny Skandinavian pohjoisosissa, Irlannissa eikä isossa osassa Balkania ja Adrianmeren itäistä rannikkoa. Kreikassa hillereitä on vain satunnaisesti maan pohjoisosissa.
Venäjällä hillerin elinalueen koillisraja menee suurin piirtein linjaa, joka kulkee Arkangelista Syktyvkarin kautta Permiin. Sen pohjois- ja itäpuolella hilleri on erittäin harvinainen, ja Kamajoen jälkeen sen korvaa siperiankärppä.
Suomessa hilleriä tavataan Oulun korkeudelle saakka.
Hilleri on sopeutumiskykyinen laji, mutta parhaiten se viihtyy kosteilla ja alavilla alueilla. Yleisenä sitä on alankometsissä, rantavyöhykkeillä ja talvisin lähellä maatiloja ja kyliä. Hilleri esiintyy kuitenkin myös metsittyneellä arolla, soilla, jokilaaksoissa ja peltoalueilla.
Hilleri on aktiivinen pääasiassa yöllä ja hämärässä, mutta joskus sitä voi tavata myös päivällä. Päivälevon se viettää usein toisen eläimen kolossa tai kivien ja oksien alla. Hilleri voi kuitenkin kaivaa myös itse oman pesäkolon.
Hillerillä on hyvin suuret anaalirauhaset, joiden eritteellä se merkitsee reviirinsä. Venäläisen tutkimuksen mukaan hillerin reviiri voi olla jopa 2 500 hehtaaria. Länsi-Euroopassa tuhannella hehtaarilla on noin yksi yksilö. Todella suotuisassa elinympäristössä yksilötiheys voi olla jopa kymmenenkertainen. Se käyttää rauhasia refleksimäisesti myös uhkatilanteessa, sillä löyhkäävä eritesuihku on hyvä keino puolustautua vihollista vastaan.
Hillerin liikkuminen on usein laukkamaista hyppimistä, mutta se voi myös ravata selkä suorana, pää alhaalla. Toisin kuin näätä, hilleri ei juurikaan kiipeile. Se osaa uida, mutta tekee sitä sangen vähän. Yölliset pyyntimatkat ovat muutamia kilometrejä pitkiä ja liikkumisalue on noin yhden neliökilometrin suuruinen. Uroksilla alueet ovat suuremmat kuin naarailla.
Hillerin ääntely vaihtelee kiljahtelevasta kotkottavaan. Joskus hilleri voi myös kiljaista, mutta täysikasvuiset yksilöt ovat yleensä varsin hiljaisia.
Hillerin pääravintoa ovat pienet nisäkkäät, etenkin jyrsijät ja jänikset, linnut ja sammakot sekä käärmeet. Myös kalat, hyönteiset ja marjat kuuluvat hillerin ravintoon, ja tilapäisesti ne voivat syödä kasviruokaakin.
Hillerit saavat vain yhden poikueen vuodessa. Parittelu tapahtuu keväällä ja kantoaika on noin kuusi viikkoa. Pesä on valmistettu kuivista ruohoista, jonne poikaset syntyvät toukokuun loppupuolella tai kesäkuussa. Poikueeseen kuuluu 3–7 poikasta. Ne painavat syntyessään alle 10 grammaa ja ovat sokeita ja karvattomia. Silmät avautuvat noin neljän viikon iässä, ja noin kahden kuukauden iässä poikaset ovat väritykseltään aikuisen kaltaisia. Neljän kuukauden iässä ne erkaantuvat sisaruksistaan, ja voivat lisääntyä jo seuraavana kesänä.
Tarhoissa hilleri voi elää kymmenenkin vuotta, mutta luonnossa sen ikä on harvoin yli viittä vuotta.
