Liito-orava (Pteromys volans) on Pohjois-Euraasiassa Suomesta Tyynenmeren rannikolle, Hokkaidōn saarelle ja Keski-Kiinaan asti tavattava oravalaji. Suomessa liito-oravaa esiintyy Kokkolasta ja Kuusamosta etelään.
Liito-orava on harmaa yöeläin, hiukan tavallista oravaa pienempi. Sille on tunnusomaista liitopoimu, jonka avulla se voi liidellä yli 50 metrin matkoja puusta puuhun.
Liito-orava viihtyy varttuneessa kuusivaltaisessa sekametsässä. Yksilö elää koko elämänsä samalla elinpiirillä, joka on uroksella noin 60 hehtaaria ja naaraalla viisi. Liito-oravan pääravintoa ovat kesällä lehtipuiden lehdet ja talvella norkot.
Liito-orava käyttää pesänään yleisimmin haavassa olevaa koloa, joskus tavallisen oravan tekemää risupesää. Sen lisääntymiskausi alkaa maaliskuun jälkipuolella. Naaras synnyttää yleensä yhden poikueen kesässä, joskus kaksi. Poikasia syntyy kerrallaan yleensä kahdesta neljään.
Liito-orava on uhanalaisuudeltaan luokiteltu maailmanlaajuisesti elinvoimaiseksi mutta Suomessa vaarantuneeksi. Sitä uhkaavat metsänhakkuut, minkä vuoksi sitä suojellaan.
Yö
YöllinenKa
KasvinsyöjäKasvinsyöjä eli herbivori on eläin, jonka ravinto koostuu yksinomaan tai pääasiassa kasveista. Lihansyöjiin ja sekaravintoa käyttäviin elä...
Ar
ArboreaalinenLi
Liitävät eläimetLiitäminen on lentämistä käyttämättä omaa voimanlähdettä. Esimerkiksi liidokki voi lentää pitkiäkin matkoja.Lentolaitteen liitäessä t...
Va
Vanhat eläimetVi
ViviparousSo
Sosiaaliset eläimetEi
Ei siirtolainenS
alkaaPi
Pienet eläimetPö
Pörröiset eläimetLiito-orava on tavallista oravaa pienempi. Ruumiin kummallakin sivulla etu- ja takaraajojen välissä on liitopoimu. Häntä on litteä. Silmät ovat suuret. Naaras painaa keskimäärin noin 150 grammaa ja uros noin 125 grammaa. Ruumis on 15–17 senttimetriä pitkä, häntä 11–12 senttimetriä.
Alalajit eroavat toisistaan hiukan värityksen suhteen. P. v. volansin yläpuoli on tasaisen vaalean hopeanharmaa ja alapuoli himmeän valkea ja ruskeankeltainen. Silmän ympärillä on kapea musta rengas. P. v. athenen yläpuoli on likaisenharmaa ja alapuoli himmeän valkea. Kyljissä on punaruskeaa. P. v. buechnerin väri on muita alalajeja tummempi, etenkin hännässä. P. v. orii muistuttaa P. v. volansia. Sen posket ja alaosa ovat valkoiset, ja sen hännässä on ruskeankeltaista ja mustaa.
Liito-orava on Siperian taigavyöhykkeen laji. Sen levinneisyysalue ulottuu Suomesta halki Venäjän Tyynellemerelle ja Hokkaidōlle. Eteläisimmillään lajia tavataan Keski-Kiinassa. Lännessä liito-oravaa tavataan myös pienellä ja eristyneellä alueella Koillis-Virossa. Latviassa sitä ei ole tavattu vuoden 2005 jälkeen, ja Liettuasta se hävisi mahdollisesti jo ennen 1900-lukua. Valko-Venäjän itärajalla liito-orava ilmeisesti vielä pesii, mutta laji oli vielä 1700-luvulla koko maassa varsin yleinen. Ruotsiin ja Norjaan liito-orava ei ole levinnyt Suomen puolen suurten suoalueiden ja Tornionjoen vuoksi.
Suomessa liito-oravan esiintymisen painopiste on etelässä, ja sen levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Kokkolan pohjoispuolelta Kuusamon eteläosiin. Kanta on tihein länsirannikolla Vaasan ja Kristiinankaupunki–Närpiön seudulla. Liito-oravia esiintyy runsaasti myös Lounais-Suomessa ja paikoin Keski- ja Kaakkois-Suomessa. Kanta on harva Pohjois- ja Etelä-Karjalassa, Itä-Uudellamaalla ja Savossa. Laji puuttuu lähes koko saaristosta. Liito-oravatiheys vaihtelee suuresti levinneisyysalueen sisällä. Itärajan takana Venäjän Karjalassa ja Karjalankannaksella lajin tiheys vaihtelee samankaltaisesti kuin Suomessa, mutta Laatokan luoteispuolella sekä Laatokan ja Äänisen välissä lajia esiintyy Suomea tiheämmin.
Suomessa arvioitiin vuonna 2006 olevan 143 000 liito-oravanaarasta.
Liito-orava viihtyy varttuneessa kuusivaltaisessa sekametsässä, jossa on kolopuita kuten haapoja pesä- ja päivänviettopaikaksi sekä lehtipuita kuten haapoja, leppiä ja koivuja ravinnoksi. Lehtipuusto voi olla kuusimetsässä pieninä ryhminä tai hajallaan. Liito-orava voi elää myös nuorehkossa, 15–20 metriä korkeassa metsässä, kunhan sinne on hakkuun jäljiltä jätetty kolohaapa pesäpuuksi ja varttuneempaa metsää kasvaa enintään 100 metrin päässä. Se voi pesiä myös metsän reunassa tai muutaman metrin päähän aukealle jätetyssä haavassa, tai pihalla, asutuksen lomassa ja kaupunkeihin jätetyssä varttuneessa kuusisekametsikössä.
Liito-orava elää, liikkuu, ruokailee, pesii ja lisääntyy alueella, joka on uroksella keskimäärin 60 hehtaaria ja naaraalla noin viisi hehtaaria. Liito-orava on paikkauskollinen alueelle, jolle se asettui synnyinvuotensa syksyllä, ja se elää koko elämänsä samalla elinpiirillä. Urosten elinpiirit voivat olla päällekkäisiä, eivätkä ne puolusta niitä toisia uroksia vastaan. Naaraat sen sijaan elävät kukin omalla alueellaan. Liito-orava viettää suurimman osan hereilläoloajastaan noin 10 prosentin ydinalueella omassa elinpiirissään. Pääosin nämä ydinalueet ovat sen tärkeitä ruokailualueita, joilla kasvaa lehtipuita.
Liito-orava osaa liitää ilmassa pitkiäkin matkoja. Sen ruumiin kummallakin sivulla etu- ja takajalkojen välissä on liitopoimu, joka on ohut ja molemmilta puolilta karvan peittämä nahka. Sen etujaloissa ulkovarpaiden tyvessä on lisäksi noin 3,6 senttimetriä pitkä kannusrusto. Liitäessään liito-orava levittää molemmat jalkansa ja kannusrustonsa, jolloin liitopoimu laajentaa sen kantavaa pintaa. Myös sen litteä häntä auttaa liidossa.
Liito-orava ponnistaa liitoon useimmiten vaakasuoralta oksalta ja asettuu heti ponnistuksen jälkeen liitoasentoon. Liito suuntautuu alaviistoon, usein 64–68 asteen kulmassa lähtöpaikkaan nähden. Liidon lopussa liito-orava koukkaa ylöspäin ja kääntyy jarruttaen pystyasentoon laskeutuessaan puunrungolle.
Liito-orava ylittää liitämällä helposti 50 metrin aukeita kuten sähkölinjoja ja moottoriteitä. Mäen ylärinteestä männynlatvasta ponnistamalla sen on havaittu liitäneen jopa 80 metrin matkoja aukeiden yli. Metsässä sen liitomatkat ovat paljon lyhyempiä. Liito-orava pystyy muuttamaan liidon aikana suuntaansa jopa lähes 90 astetta ja syöksymään kaartaen lähes pystysuoraan alas puun latvustosta sen rungon alaosaan.
Maassa liito-orava ei juokse. Se voi käydä korkeintaan metrin päässä puun rungosta. Jos liito jää lyhyeksi, liito-orava loikkii maassa viimeiset metrit puuhun.
Liito-oravat ovat melko hiljaisia. Ne voivat pitää hiljaista kitinää parittelun aikana tai kun emo ja nuoret poikaset ovat yöllä ulkona pesästä. Liito-orava käyttää myös ihmiskorvalle kuulumattomia ultraääniä, mutta niiden merkitystä ei vielä tiedetä.
Kesällä liito-orava syö pääasiassa haavan ja lepän, mutta myös koivun ja pihlajan lehtiä. Se voi syödä myös pihlajanmarjoja ja vaahteran siemeniä. Syyskuussa liito-orava alkaa siirtyä talviravintoonsa eli koivun ja lepän norkkoihin. Se varastoi norkkoja talven varalle pieninä oksannippuina kuusen tiheiden oksien väleihin, tikankoloihin, lahopökkelöiden koloihin, linnunpönttöihin, kallion ulokkeille tai tavallisen oravan pesiin.
Liito-orava syö myös lehtipuiden ja havupuiden silmuja sekä tuoreiden männynkäpyjen siemeniä, ja etenkin Siperiassa lehtikuusen neulasia. On mahdollista, että se syö myös eläinravintoa kuten lintujen munia ja poikasia, mutta tästä ei ole saatu tutkimuksissa viitteitä.
Liito-oravan lisääntymiskausi alkaa maaliskuun jälkipuoliskolla ja kestää pisimmillään heinäkuun loppuun. Uros alkaa helmi–maaliskuussa vierailla eri naaraiden reviireillä ja pesissä. Naaras tulee kiimaan maaliskuun jälkipuoliskolla. Naaras ja uros parittelevat useita kertoja 10–20 minuutin jaksoissa pesän ulkopuolella. Joskus uroksia on yhden naaraan seurassa useampia, jolloin ne kilpailevat naaraasta ajamalla toisiaan takaa.
Parittelun jälkeen naaras jää pesään valmistautumaan poikasten synnyttämiseen. Uros ei enää palaa sen ja poikasten luo vaan lähtee etsimään toista naarasta. Joskus samassa poikueessa voi olla useamman kuin yhden uroksen siittämiä poikasia.
Naaras synnyttää yleensä yhden, joskus kaksi poikuetta kesässä. Toinen kiima-aika on huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa.
Liito-oravanaaraan kantoaika on noin 41 vuorokautta. Ensimmäinen poikue syntyy Suomessa huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa. Naaras synnyttää yleensä kahdesta neljään poikasta, joskus jopa viisi. Poikueiden keskikoko on 2,4–2,6 poikasta, mikä on jyrsijäksi vähän. Poikanen painaa syntyessään viidestä kymmeneen grammaa. Emo imettää poikasiaan 42–45 vuorokautta.
Poikaset lähtevät pesästään ensimmäisen kerran 40–45 vuorokauden ikäisinä ja alkavat tuolloin syödä maidon ohella lehtiravintoa. Heinäkuun alussa poikaset liikkuvat jo parin sadan metrin päähän pesästä. Ensimmäisen poikueen poikanen jättää pesänsä lopullisesti yleensä elokuussa ja lähtee etsimään omaa elinpiiriään. Tällainen dispersaalimatka on keskimäärin noin kaksi kilometriä ja joskus jopa yhdeksän kilometriä pitkä.
Liito-orava elää keskimäärin 1–2 vuoden ikäiseksi. Vanhin tunnettu luonnossa elänyt uros saavutti viiden ja vanhin naaras neljän vuoden iän.
Liito-oravan pesänä on yleisimmin haavassa oleva käpytikan kovertama kolo, jonka suuaukko on sopivan kokoinen liito-oravalle ja riittävän pieni saalistajien torjumiseksi. Pesä voi joskus olla myös luonnon muovaamassa kolossa, kuten irronneen oksan kohdalle lahonneessa onkalossa. Koloonsa liito-orava rakentaa oman pesän useimmiten naavasta, mutta pesässä voi olla myös sammalta, katajan kuorta tai sohvan täytettä. Pesäainesten sisään liito-orava tekee pesäonkalon, johon johtaa sivulta tai päältä suuaukko. Pesäainekset voivat täyttää koko kolon.
Toiseksi yleisin liito-oravan pesäpaikka on tavallisen oravan rakentamassa risupesässä, jossa on talvella jopa yli 20 astetta lämpimämpää kuin ulkona. Liito-orava voi muuttaa myös ihmisen tekemään pönttöön, joka on varpuspöllölle tarkoitettu puupölkkyyn koverrettu luonnonpönttö tai laudasta rakennettu kottaraispönttö. Pöntön suuaukon halkaisijan pitäisi olla 40–43 millimetriä ja koverretun pöntön seinämien 5 senttimetriä paksuja ja syvyyden 30–40 senttimetriä suuaukon alareunasta. Kuorellisella tai höyläämättömällä laudalla paksunnettu etuseinä tuo lisää turvaa ja hidastaa oravaa jyrsimästä kulkuaukkoa suuremmaksi. Liito-orava voi tehdä pesänsä myös rakennusten seinien koloihin tai kattojen alle. Joskus harvoin liito-oravan on havaittu käyttäneen pesänään satunnaisesti maakoloa.
Jokainen liito-orava käyttää vuoden mittaan useaa pesää, urokset keskimäärin kahdeksaa ja naaraat viittä. Urokset vaihtavat pesää noin kolmen viikon välein. Liito-orava vaihtaa pesää esimerkiksi vanhan pesän tuntuessa turvattomalta tai kun se haluaa välttää ulkoloisia.
Talvella ja keväällä liito-oravan läsnäolon voi havaita isojen haapojen ja suurten kuusien tyvillä ja joskus muurahaiskeoissakin olevista ruskeankeltaisista papanakasoista. Liito-oravan papanat ovat 6–8 millimetriä pitkiä ja 2–3 millimetriä paksuja, säännöllisen liereitä ja pyöreäpäisiä. Värinsä ne saavat liito-oravan talviravinnon, lepän ja koivujen norkkojen siitepölystä. Kesällä papanat ovat tummia ja hajoavat nopeasti. Talvipapanoiden sijainnista ei välttämättä näe sitä, missä liito-oravan poikaspesä keväällä ja kesällä on. Papanoiden avulla voi tehdä kartoituksia liito-oravan elinympäristöistä.
Liito-oravan saalistajia ovat useat isot pöllöt kuten huuhkaja ja viirupöllö sekä haukat ja näätä. Saalistajat eivät mahdu liito-oravan pesään, mutta näätä voi yltää pesässä olevaan eläimeen etukäpälällään. Liito-oravia joutuu asutuksen lähellä myös kissojen saaliiksi.
Suomalaisilla liito-oravilla esiintyy kolmea kirppulajia: oravankirppulajit Tarsopsylla octodecimdentata ja Ceratophyllus sciurorum sekä liito-oravankirppu Ceratophyllus indages indages. Kirput elävät pesäaineksissa ja aikuisiksi kuoriuduttuaan siirtyvät liito-oravan turkkiin verta imemään.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN pitää liito-oravaa maailmanlaajuisesti elinvoimaisena lajina, vaikka sen kanta pienenee monin paikoin sen levinneisyysalueella. Se on kuitenkin levinnyt laajalle alueelle, eikä kannan vähentyminen ole ollut niin nopeata, että lajia olisi tarvetta luokitella harvinaisemmaksi. Kiinassa laji on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi. Suomessa liito-orava on vuodesta 2019 luokiteltu vaarantuneeksi. Vuosina 2015–2019 laji oli luokiteltu silmälläpidettäväksi, vuosina 2000–2014 vaarantuneeksi ja vuosina 1985–2000 silmälläpidettäväksi, taantuneeksi. Virossa ja Latviassa liito-orava luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Venäjän Karjalan tasavallassa ja Leningradin alueella liito-orava luokitellaan vaarantuneeksi.
Suomessa liito-oravan taantumisen tärkein syy ovat metsänhakkuut, sillä liito-oravan suosimia varttuneita kuusivaltaisia sekametsiä avohakataan. Elinympäristöjen sirpaloituminen on erityisen suuri uhka liito-oravalla, sillä se ei mielellään ylitä maassa avoimia alueita. Monissa hoidetuissa metsissä on lisäksi vähemmän lehtipuita, jotka ovat liito-oravien talviravintoa, ja vähemmän paikkoja pesäkoloille.
Suomessa liito-oravaa ei metsästetä, laji on Suomessa rauhoitettu, eikä se kuulu riistalajistoon. Liito-oravaa metsästetäänselvennä jonkin verran kaupallisiin tarkoituksiin sen turkin vuoksi, mutta se ei aiheuta suurta uhkaa lajin tulevaisuudelle. Mongoliassa liito-oravaa uhkaavat elinympäristöjen häviämisen lisäksi sekä ihmisen aiheuttamat että luonnolliset metsäpalot.
