Metsäkauris (Capreolus capreolus) on Euroopassa yleisenä elävä pienikokoinen, lyhythäntäinen ja monenlaisiin elinympäristöihin sopeutunut hirvieläin. Laji on levittäytynyt Suomeen 1900-luvulla sekä luontaisesti että siirtoistutusten avulla, ja nykyisin se on tärkeä riistaeläin. Paikannimitutkimuksen perusteella on arveltu, että metsäkauriita olisi elänyt Ahvenanmaan lisäksi manner-Suomessa aiemminkin, mutta asiasta ei ole varmaa tietoa.
Metsäkauris on väritykseltään kesällä punaruskea ja talvella harmaanruskea. Ruskeankeltainen vatsapuoli ja posket ovat muuta ruumista vaaleammat, kuten myös hännänympärys, joka on kesällä kellertävä ja talvella valkoinen. Ylähuulen molemmin puolin on musta täplä. Häntä on hyvin lyhyt, vain 2–4 cm:n mittainen, ja tuskin erottuva. Nuori vasa on täplikäs, mutta täplät häviävät yksilön kasvaessa. Vain uroksella on sarvet. Sarvet ovat pienet, pystyt ja tavallisimmin kolmepiikkiset. Muihin Euroopassa luonnostaan eläviin hirvieläimiin verrattuna metsäkauris on pienikokoinen ja siro. Täysikasvuisen yksilön säkäkorkeus on vain noin 65–75 cm, ruumiin pituus 90–135 cm ja paino 15–35 kg.
Metsäkauris jaetaan neljään alalajiin, joiden yhteenlaskettu levinneisyysalue kattaa lähes koko Euroopan ja Turkin sekä osia Länsi-Venäjästä, Lähi-idästä ja Kaukasiasta. Lajia ei kuitenkaan tavata Irlannissa eikä monilla Välimeren saarilla. Laji on kuollut sukupuuttoon Israelista ja Libanonista, mutta Israelissa suunnitellaan sen takaisinistutusta. Luulöytöjen perusteella on päätelty lajin eläneen neoliittisella kivikaudella myös Jordaniassa, missä sitä ei enää nykyisin tavata.
Keski-Euroopan metsäkauriskannan kooksi arvioidaan noin 15 miljoonaa yksilöä. Runsautensa ja laajan esiintymisalueensa ansiosta laji on IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa arvioitu elinvoimaiseksi. Poikkeuksena on Italiassa esiintyvä alalaji C. c. italicus, joka on uhanalainen. Kyseistä alalajia on jäljellä enää noin 10 000 täysikasvuista yksilöä. Aasiassa elävää siperianmetsäkaurista (Capreolus pygargus) pidettiin aiemmin metsäkauriin alalajina, mutta nykyisin sen katsotaan olevan oma, erillinen lajinsa.
Suotuisissa olosuhteissa metsäkauris pystyy lisääntymään ja laajentamaan levinneisyyttään tehokkaasti, koska nuoret yksilöt joutuvat vaeltamaan pois synnyinseudultaan aikuisten voimakkaan reviirinpuolustuksen takia. Merkittävin este nykyisen elinalueen laajentumiselle on pohjoisten alueiden paksu lumikerros. Koska metsäkauris on pieni ja lyhytjalkainen, jo noin puolen metrin syvyinen lumikerros vaikeuttaa merkittävästi sen ravinnonsaantia. Lisäksi lyhyet jalat rajoittavat sen liikkuvuutta hangessa, ja se on siksi altis petoeläinten saalistukselle.
Metsäkauris ei ole vaativa elinympäristönsä suhteen. Sitä tavataan monentyyppisillä alueilla, kuten lehti- ja sekametsissä, niityillä, pelloilla ja harvaan rakennetuilla esikaupunkialueillakin. Erityisesti se viihtyy seuduilla, joilla on lähekkäin sekä metsää että maatalousmaata. Se sopeutuu hyvin myös moderniin maatalousympäristöön.
Metsäkauriin varoitusääni on matala haukahdus, jota se usein toistaa pari kertaa peräkkäin. Uroksen kiima-aikana päästämä korkea kutsu- ja yhteydenpitoääni muistuttaa vihellystä.
Metsäkauris voi olla liikkeellä kaikkina vuorokauden aikoina, mutta se on aktiivisin ilta- ja aamuhämärissä. Metsäkauriit elävät usein pienissä perheryhmissä, joihin kuuluu uros, 2–3 naarasta ja vasat. Varsinkin urokset voivat elää yksinäänkin. Urosten sarvet alkavat kasvaa kevättavella, ja ne ovat lopullisessa mitassaan jo loppukeväällä. Niitä peittää aluksi verinahka, jonka uros kuitenkin pian hankaa pois kelomalla sarvia puunrunkoihin ja oksiin. Kelomisen yhteydessä eläimen otsassa olevista hajurauhasista tarttuu puuhun hajuainetta, jolla uros merkitsee reviirinsä. Aikuiset urokset valtaavat jo keväällä itselleen reviirin, jolta ne ajavat pois kaikki muut samaa sukupuolta olevat yksilöt. Naaraatkin ovat hirvieläimeksi poikkeuksellisen reviiritietoisia, ja saattavat ajaa omat aikuiset vasansa pois lähistöltään. Karkotetut yksilöt voivat vaeltaa jopa 700 kilometrin päähän talvisesta elinalueestaan. Joillakin alueilla metsäkauriit vaeltavat talvisin myös ravinnon perässä. Pohjoismaissa lumisuus ei yleensä aiheuta vaelluksia, vaan Ruotsissa naaraiden on todettu päinvastoin vähentävän liikkumistaan paksun lumipeitteen aikana. Talvisin ravintoa etsiessään kauriit voivat lyöttäytyä suuriksi laumoiksi.
Metsäkauris pystyy juoksemaan nopeasti ja tekemään pitkiä hyppyjä. Se on myös taitava uimari. Pohjois-Euroopassa aikuisten yksilöiden merkittävin saalistaja on ilves, minkä lisäksi kettu voi syödä pieniä vasoja.
Metsäkauris kuuluu märehtiviin kasvinsyöjiin. Päivän aikana se voi käydä laiduntamassa jopa runsaat kymmenkunta kertaa, sillä pienenä eläimenä sen suhteellinen energiantarve on suuri. Ravintonaan se suosii energiapitoisia, helposti sulavia kasvikunnan tuotteita. Joillain seuduilla metsäkauriin ruokalistalle voi kertyä vuoden aikana jopa 1 000 kasvilajia. Ravinnonkäyttö vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Kesällä metsäkauris syö enimmäkseen metsänreunojen vihreitä heinä- ja ruohokasveja. Myös marjat, jäkälät ja sienet kelpaavat ravinnoksi. Talvisin metsäkauriit joutuvat turvautumaan varpuihin ja puiden ja pensaiden oksiin, versoihin ja silmuihin. Pienen kokonsa takia ne eivät kuitenkaan pysty hyödyntämään niin korkealla olevia puiden oksia ja lehtiä kuin suuremmat hirvieläimet. Ne voivat etsiä latojen ympäriltä maahan pudonnutta kauraa ja heinää. Jos muuta ravintoa ei ole enää saatavilla, metsäkauris voi joutua turvautumaan männynneulasiinkin, joita se ei muutoin syö. Se ei aiheuta mäntytaimikoille niin paljon vahinkoa kuin hirvi, koska ei ylety katkomaan latvoja. Runsaslumisina talvina laji selviytyy hyvin pitkälle lisäruokinnan ansiosta.
Metsäkauriiden pariutumisaika on loppukesällä. Suomen oloissa kiima-ajan kiivain kausi ajoittuu heinä–elokuun vaihteeseen. Tuolloin urokset puolustavat reviiriään aggressiivisesti muita uroksia vastaan ja yrittävät houkutella sinne naaraita. Naaras synnyttää alkukesällä, ja saa yleensä kaksi tai kolme vasaa kerrallaan.
Vanhin tunnettu metsäkauris eli vankeudessa 17,5-vuotiaaksi. Luonnossakin ne saavuttavat usein 15 vuoden iän.
