Hömötiainen (Poecile montanus) on euraasialainen havumetsissä viihtyvä pienikokoinen tiaislaji. Lajin kuvaili ensimmäisenä Thomas Conrad von Baldenstein vuonna 1827. Laji oli pitkään Suomessa runsaslukuisimpien lintujen joukossa. 2000-luvulla hömötiainen on taantunut tehometsätalouden vuoksi Suomessa ensin vuonna 2015 vaarantuneeksi ja vuonna 2019 erittäin uhanalaiseksi.
Hömötiainen on 12–13 cm pitkä. Sen lakki ja leukalappu ovat mustat, posket valkoiset, selkä harmaa, vatsapuoli vaaleampi, siivet ja pyrstö tummat. Siivellä erottuu vaalea paneeli. Britanniassa tavattavalla kleinschmidti-alalajilla on ruskea selkä ja beigenruskea alapuoli.
Hömötiaisen kutsuääni on ”ti-ti-tsää-tsää-tsää”. Yhteysääni on hento ”tsi”. Laulua on kahta päätyyppiä. Toinen on surumielinen ”tjyy-tjyy-tjyy”, joka muistuttaa sirittäjää. Toinen laulutyyppi on iloinen ja kirkas, liverrykseen loppuva lurittelu.
Lajista tunnetaan useita alalajeja.
Vanhin suomalainen rengastettu hömötiainen on ollut 11 vuotta, 4 kuukautta ja 29 päivää vanha lintu. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen yli 11 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen hömötiainen.
Hömötiaista tavataan suuressa osassa Eurooppaa sekä Pohjois- ja Itä-Aasiaa, jossa sitä tavataan Tyynenmeren rannikolle asti. Euroopassa arvioidaan pesivän 24–42 miljoonaa paria, ja laji on luokiteltu elinvoimaiseksi.
Suomessa hömötiainen pesii koko maassa, mutta Pohjois-Lapissa levinneisyys on aukkoisempi. Suomen hömötiaiskanta on pienentynyt huomattavasti 1940–1950-luvuilta lähtien, ja vuoteen 2019 mennessä pesivien parien määrä oli laskenut hieman yli 400 000:een. Yhdeksi taantumisen syyksi on esitetty tehometsätaloutta, jonka takia metsien lahopuun määrä on pienentynyt.
30 vuoden aikana kerättyyn aineistoon perustuneessa tutkimuksessa metsänhoitotoimenpiteiden arvioitiin selittävän noin 65 % hömötiaisen pesimistiheyden laskusta. Laskuun vaikuttavat harvennushakkuut ja etenkin avohakkuut, jotka vähentävät pesimäpaikkoja ja hävittävät ravintovarastoja sisältäviä kypsiä metsiä.
Laji on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi. Sama kehitys koskee koko Eurooppaa. Neljäsosa kannasta pesii Suomessa. Suomen ympäristökeskuksen johtavan tutkijan mukaan hömötiainen kärsii sekä metsätaloudesta että ilmastonmuutoksesta.
Hömötiainen on pääasiassa paikkalintu. Joinakin syksyinä lähinnä nuoret yksilöt voivat kuitenkin lähteä vaeltamaan etelämmäksi. Vaellusparvissa voi olla myös muita tiaisia.
Hömötiainen pesii kaikenlaisissa metsissä, mutta se suosii varttuneita havu- ja sekametsiä. Nuoremmat metsätkin kelpaavat sille, kunhan se vain löytää sopivan pökkelön pesäpaikaksi. Hömötiaisen suosimia metsiä ovat korvet, rehevät sekametsät sekä ranta- ja purolehdot. Länsi- ja Keski-Euroopassa hömötiainen pesii pääasiassa alavien maiden sekametsissä, mutta muuten laji pesii yleensä vähän korkeammalla kasvavissa metsissä.
Talvisin hömötiainen käy lintujen talviruokintapaikoilla. Talvella sitä tavataan myös ruovikoissa sekaparvissa muiden tiaisten kanssa.
Hömötiainen syö kesällä pääasiassa hyönteisiä ja niiden toukkia sekä hämähäkkejä. Syksymmällä se syö myös siemeniä ja marjoja. Syksyllä se varastoi ahkerasti ruokaa keräämällä pelloilta kauranjyviä ja rikkakasvien siemeniä sekä havupuiden siemeniä ja hyönteisiä. Se varastoi saaliinsa puun kaarnan ja kuorella kasvavan jäkälän alle ja rakoihin. Talvella hömötiaiset tutkivat näitä tyypillisiä varastopaikkoja, ja löytävät omia ja toisten lajikumppanien kätköjä. Talvisin laji vierailee mieluusti lintulaudoilla ja syö ihraa, auringonkukansiemeniä ja maapähkinöitä. Poikasia emot ruokkivat lähinnä hyönteistoukilla ja muilla selkärangattomilla.
Useimmat hömötiaiset kaivertavat itse pesäkolonsa lahoon pökkelöön, yleensä koivuun tai muuhun lehtipuuhun. Kaivaminen pienellä nokalla onnistuu vain pehmeään, pitkälle lahonneeseen puuhun. Sopivat lahot pökkelöt tuhoutuvat erityisesti avohakkuissa helposti. Pienireikäiseen (lentoaukon halkaisija 30 mm) pönttöön sitä voi yrittää houkutella täyttämällä pöntön sahan- tai kutterinpuruilla. Hömötiaisnaaras rakentaa koloon tai pönttöön puolipallomaisen pesäkupin karvoista, tikuista, lastuista ja höyhenistä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun alkupuolella tai puolivälissä. Valkeita, pilkullisia munia on 6–11, keskimäärin kahdeksan kappaletta. Naaras hautoo noin kaksi viikkoa. Poikaset kuoriutuvat lähes samanaikaisesti. Ne ovat lentokykyisiä jättäessään pesän vajaa kolmeviikkoisina. Molemmat emot ruokkivat poikasia, myös viikon verran pesästälähdön jälkeen.
