Haahka (Somateria mollissima) on meren saaristoissa elävä sorsalintu. Koiraspuolisesta haahkasta käytetään myös nimitystä kalkas.
Uroshaahkalla on laaja valkea kaulus, musta päälaki ja musta alaruumis. Naaras on ruskeankirjava ja muistuttaa väritykseltään muita sorsanaaraita. Haahka vaikuttaa maissa ollessaan pönäkältä ja hiukan kömpelöltä, elementissään se on vasta uidessaan ja sukeltaessaan.
Täysikasvuisen haahkan pituus on noin 50–70 cm ja siipien kärkiväli 110 cm. Haahka painaa noin 1,2–2,2 kiloa.
Vanhin suomalainen rengastettu haahka on ollut 28 vuotta 7 kuukautta ja 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut peräti 37 vuotta 10 kuukautta vanha brittiläinen haahka.
Haahkan ääni on päivittelevä ”o-hhoh”. Naaraat kotkottavat matalalla äänellä, pedon uhatessa (esimerkiksi merilokki tai -kotka) kotkotus kiihtyy voimakkaaksi.
Haahka on levinnyt Pohjois-Euroopan, Pohjois-Amerikan ja itäisen Siperian rannoille. Se pesii alueen pohjoisimmissa osissa, ja muuttaa talvehtimaan etelämmäs avoimen meren äärelle. Jonkin verran haahkoja talvehtii jäänreunan tuntumassa Ahvenanmaalla ja Pohjois-Itämerellä. Suomessa haahka pesii koko saaristoalueella, mutta on harvalukuinen Pohjanlahden ja Suomenlahden perukoissa. Vahvin kanta on Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla. Parimäärä lienee 150 000 parin luokkaa. Kanta on taantunut voimakkaasti viime vuosina. Nykyään Itämerellä haahka on erittäin uhanalainen. Euroopan pesimäkanta on vähintään 800 000 – 940 000 paria, joista 32 000 paria Britteinsaarilla. Venäjällä pesii 20 000 – 30 000 paria.
Haahka on suolaisen veden lintu, eikä sitä tavata pesivänä makean veden altailla. Saaristossa esiintymisen painopiste on ulko- ja välisaariston puuttomilla luodoilla. Pesii myös pienillä metsäpeitteisillä saarilla sisäsaaristoa myöten. Karttaa pesimistä suurilla metsäsaarilla, sillä niillä asuvat maapedot kettu, supikoira, mäyrä sekä ihminen koirineen ja kissoineen tuhoavat valtaosan pesinnöistä. Muiden vesilintujen tavoin haahka suosii lokki- ja tiirayhdyskuntia.
Haahkan pääravintona ovat sinisimpukat, joiden lisäksi se syö pieniä kaloja ja sammakkoeläimiä.
Haahkat saapuvat pesimäluodoilleen heti jäiden sulettua maalis-huhtikuussa. Tyynenä aamuna meri kaikuu kalkkaiden eli haahkakoirasten matalista soidinäänistä. Koiraat partioivat luodon rannassa naaraan hautoessa. Naaras poistuu pesältä vain pari kertaa vuorokaudessa syömään. Jos koiras ei ole paikalla vartioimassa naarasta, ryntäävät lähistön koiraat yksinäisen naaraan kimppuun, yrittäen paritella sen kanssa. Haudonnan lopulla naaras on haluton parittelemaan, ja silloin useat koiraat ovat jo poistuneet sulkasatoalueille.
Haahka rakentaa pesänsä maahan tavallisesti lähelle merta ja vuoraa sen haahkanuntuvilla. Pesä voi olla aivan avoimesti heinikossa tai kanervikossa, mutta usein se on piilossa katajatiheikössä. Muninta alkaa joskus jo huhtikuun puolivälissä, tavallisesti vapun maissa. Uusintapesiä voidaan tavata vielä kesäkuun lopulla. Vaaleanvihreitä, selvästi kananmunaa suurempia munia on 4–6 ja niitä haudotaan nelisen viikkoa. Naaraan on oltava tarkkana, sillä minkki, kettu, korppi ja varis herkuttelevat mielellään haahkanmunilla. Varhaisempina aikoina ne kelpasivat myös ihmisille. Poikueet emoineen liittyvät usein yhteen suureksi parveksi, jolloin puolustautuminen siivekkäitä petoja vastaan on tehokkaampaa.
Ihminen on vuosisatojen ajan kerännyt haahkanuntuvia täkkien ja takkien täytteeksi. Tämä ei aiheuta linnuille kärsimystä, koska untuvat voidaan kerätä sen jälkeen kun poikaset ovat jo lähteneet pesästä.
