Pikkukaskelotti (Kogia sima) on kaskelottien heimoon kuuluva hammasvalas. Se on maailman pienin kaskelottilaji. Pikkukaskelottia pidettiin 1960-luvun puoliväliin asti kuuluvana samaan lajiin kääpiökaskelotin kanssa.
Li
LihansyöjäLihansyöjä eli karnivori on eläin, joka saa suurimman osan ravinnostaan syömällä toisia eläimiä. On myös lihansyöjäkasveja, jotka hankki...
Ni
NilviäissyöjäVe
VesieläimetEs
Esiyksilölliset eläimetKo
KosmopoliittiKosmopoliitti on eliölaji, joka on levinnyt hyvin laajalle alueelle tai jopa lähes koko maapallolle.Ohdakeperhonen on yksi esimerkki kosmopoliiti...
Lu
LuonnonvarainenVi
ViviparousSo
Sosiaaliset eläimetLauma merkitsee isoa joukkoa eläimiä. Sana liitetään useimmiten nisäkkäisiin, kun taas esimerkiksi suurta lintu- tai kalajoukkoa kutsutaan pa...
D
alkaaPikkukaskelotin ruumiinpituus on 2,1–2,7 metriä, josta pää muodostaa noin kuudesosan. Paino on 136–172 kiloa. Ruumiinmuoto on pyöriäismäinen ja roteva. Kuono on lyhyt, ja kallo epäsymmetrinen. Kuono ulottuu selvästi pidemmälle kuin pieni alaleuka. Rintaevät ovat lyhyet ja leveät. Pyrstön haarat ovat leveät ja hieman loviset. Sukupuolten väliset erot ovat vähäisiä. Kiilteettömät hampaat ovat ohuet ja hyvin terävät. Niitä on alaleuassa yleensä 8-11, mutta harvoin jopa 13. Pieniä hampaita voi olla myös yläleuassa, mutta ne ovat käyttökelvottomia. Nahka on ryppyinen, mutta tätä hyvin vaikea nähdä suoraan. Selkäpuolen väritys vaihtelee sinisenruskeasta oliivinruskeaan. Vatsapuoli on vaaleampi, joskus hieman pinkinsävyinen. Päässä on silmien alapuolella ympyränmuotoinen vaalea laikku. Lisäksi sillä on silmien takana vaalea, kidusta muistuttava juova. Samanlainen juova on myös kääpiökaskelotilla. Lajit muistuttavat suuresti toisiaan. Pikkukaskelotti on kuitenkin kääpiökaskelottia pienempi ja teräväkuonoisempi. Lisäksi pikkukaskelotin selkäevä on korkeampi ja hieman lähempänä keskiselkää.
Pikkukaskelotti on trooppisten ja lauhkeiden merien kosmopoliitti. Niitä havaitaan enimmäkseen lämpimiltä mannerjalusten ja mannerrinteiden vesiltä. Se on ilmeisesti joillain alueilla kuten Malediiveilla varsin yleinen. Tyynessä valtameressä levinneisyys ulottuu Japanista ja Brittiläisestä Kolumbiasta Uuteen-Seelantiin ja Chileen; Intian valtameressä Etelä-Afrikasta Omaniin, ja Indonesiaan ja Australiaan. Länsi-Atlantin eläinten elinalue ulottuu Virginiasta Brasilian Rio Grande do Suliin. Atlantin itärannikolla se ulottuu Välimereltä Kapmaahan. Maailman pikkukaskelottien koko määrästä ei ole arvioita, mutta Tyynenmeren trooppisissa eteläosissa elää ehkä noin 11 000 valasta ja Meksikonlahdella muutama sata yksilöä. Mahdollisista vaelluksista ei tiedetä juuri mitään. Geenitutkimusten mukaan Atlantin pikkukaskelotit eroavat perinnöllisesti Intian- ja Tyynen valtameren yksilöistä, joten pikkukaskelotti saatetaan tulevaisuudessa jakaa kahteen lajiin.
Pikkukaskelotteja harppuunoitiin jo 1800-luvulla, mutta ei ole koskaan kärsinyt laajasti kaupallisesta valaanpyynnistä. Pienten Antillien, Japanin, Sri Lankan, Indonesian, Brasilian ja joidenkin muiden alueiden kalastajat tappavat satunnaisesti pikkukaskeleotteja, mutta eivät ole yleensä heidän pääriistaa. Nuottojen, ajoverkkojen ja muiden kalastusvälineiden aiheuttama kuolleisuus näyttää kuitenkin olevan suurempi uhka lajille. Mahdollisesti niitä kuolee ja loukkaantuu myös törmäyksissä laivojen kanssa koska ne kelluvat usein pinnalla. Niiden tiedetään myös nielevän muoviroskia, joka puolestaan aiheuttaa ruuansulatusongelmia ja voi johtaa valaan kuolemaan. Muovit on ehkä sekoitettu kalmareihin. Muita mahdollisia uhkia ovat lisääntyvä kilpailu ravinnosta kapallisten kalastusalusten kanssa, saastuminen ja siitä aiheutuva ympäristömyrkkyjen kerääntyminen kaskelotin elimistöön. Pikkukaskelotti kuuluu lajin kauppaa rajoittava CITES-sopimuksen liitteeseen II. IUCN luokittelee se puutteellisesti tunnetuksi. Siitä tarvittaisiinkin lisätutkimuksia, jotta uhanalaisuus pystyttäisiin määrittelemään.
Pikkukaskelottien on kuvailtu olevan hidasliikkeisiä eläimiä, jotka kelluvat pinnalla lähellä rantaa. Ne viihtyvätkin pinnalla ja liikkuvat yleensä yksin tai korkeintaan kymmenen yksilön parvina. Sukukypsät urokset ja naaraat liikkuvat samoissa ryhmissä. On jonkin verran näyttöä siitä, että nuoret yksilöt liikkuisivat aikuisista erillään omissa ryhmissä. Ne lähestyvät laivoja vain harvoin. Pikkukaskelotti hankkii ravintonsa matalammalta kuin kääpiökaskelotti, mutta pystyvät ilmeisesti sukeltamaan ainakin 300 metrin syvyyteen. Ravinto koostuu suurimmaksi osaksi pääjalkaisista, mutta vähäisemmissä määrin myös syvänmerenkaloista ja äyriäisistä.
Pikkukaskelotit saattavat synnyttää eteläisellä pallonpuoliskolla joulu-maaliskuussa. Pikkukaskelotittinaaraan kantoaika kestää noin yhdeksän kuukautta, jonka jälkeen se synnyttää yhden poikasen. Vastasyntynyt on noin metrin pituinen ja painaa 40–50 kiloa. Emo imettää sitä noin vuoden, jonka aikana poikanen kasvaa ainakin 1,5 metrin pituiseksi. Poikanen tulee sukukypsäksi 2,5-5 vuoden ikäisenä tai kasvettuaan noin kaksimetriseksi. Naaraat synnyttävät 1-2 kahden vuoden välein.
